Valon ja kuvan esteettinen logiikka esityksessä Sarasvatin hiekkaa : opinnäytteen taiteellisen osion esittely ja reflektointi sekä pohdintoja vaikuttavasta teatterista

Abstract

Tämä kirjallinen opinnäytetyö pääasiassa pohjustaa, purkaa ja analysoi Rospuutto-ryhmän toteuttaman esityksen valo- ja videosuunnittelun esteettistä logiikkaa, esittelee kaksi + yksi erillistä näyttämöversiota samasta romaanista ja pohtii neljän ajankohtaisen esityksen kautta miten teatterin keinoin voi vaikuttaa. Sarasvatin hiekkaa -esityksessä eräänlainen kansanvalistusjoukko juoksee valtakuntaa ristiin rastiin esittämässä Risto Isomäen samannimistä ekologista trilleriä. Se perustuu tieteelliseen faktaan ilmastonmuutoksen kerrannaisvaikutuksista planeettaamme. Esityksestä tuli kiertävä, jolloin suuria vaihtuvia lavasteita ei voitu käyttää, mutta videoprojisoinnin avulla oli mahdollista kuljettaa katsojaa mukana näytelmän vaihtuvissa maisemissa ja tuoda läsnä olevaksi muitakin perspektiivejä ja aikatasoja. Myös valaistusratkaisujen tuli olla toteutettavissa vähin lampuin. Päädyin käyttämään LED-heittimiä, jotka sopivat tuotantoon erinomaisesti vähäisen energiantarpeensa ja värin muunneltavuutensa takia. Sarasvatin hiekkaa sai maailman kantaesityksensä Rovaniemen teatterissa keväällä 2011. Rospuutto-ryhmän versio ehti ensi-iltaan puolen vuoden kuluttua ja Maria Kilven dramatisointi romaanista näki yleisön kevättalvella 2012 Espoossa. Kaikki kolme tulkintaa pyrkivät välittämään kirjan keskeisiä sisältöjä vahvasti visuaalisuuden kautta. Kirjan alkuperäiselle aiheelle annettiin valtavasti painoa, tosin muotoa ja vaikuttavuutta lähestyttiin hyvinkin eritavoin. Tuija Kokkosen Esitys merinäköalalla (koiran kanssa/koiralle) -II muistio ajasta (2008) oli ensimmäinen esitys, jonka innoittajana toimi Sarasvatin hiekkaa-romaani. Kokkonen lähestyi samoja kysymyksiä kuin muutkin Sarasvatit, mutta vihjaillen ja ehdotellen - luonnon läsnäolon kautta. Tavoitteeni oli visuaalisuus, joka olisi leikkisää, mutta tosissaan olevaa, mielikuvitusta rapsuttavaa, toimintaa luovaa ja kevyttä. Koen saavuttaneeni nämä tavoitteet kohtalaisesti. Sain kiitosta videosuunnittelun oivalluksista ja animaatioista. Itsekin tunnen että video- ja valosuunnittelun vahvuuksia olivat puretut illuusiot ja ideoiden selkeys. Yleisö saattoi seurata videoiden rakentumista, jolloin videot olivat paikoin yhtä läsnä olevia kuin näyttelijätkin. Ilmassa oli myös epäonnistumisen mahdollisuus ja herkkyys. Videosuunnittelussa voin sanoa ammentaneeni Lehmannin näkemyksistä draaman jälkeisen teatterin mahdollisuuksista, jotka eivät ole mediaestetiikan matkimisessa, simulaatiossa, vaan päinvastoin aitoudessa ja ajattelemisessa.