Fokus : näyttelijöiden kokemuksia keskittymisestä

Abstract

Kuvaan tutkimuksessani näyttelijän keskittymisen tapahtumaa näyttelemisen hetkellä ja tämän tapahtuman konkreettisia häiriöitä sekä niiden syitä. Tutkimus siis lähtee omista kokemuksistani, joita minulla on ollut oman urani aikana vuodesta 2002 tähän päivään asti. Tutkimusmetodina käytän autoetnografiaa. Näyttelemisen aktin näen tutkimuksessani kokemuksellisen kontaktin kautta syntyvänä kohtaamisen tapahtumana, jossa näyttelijän vastaanottaman impulssin kautta syntyy kehollinen ja mielellinen horjahdus, jonka ansiosta hänen kokemushorisonttinsa muuttuu ja uudistuu. Tämän muutoksen seurauksena hän voi lähettää uuden impulssin eteenpäin niin, että syntyy näyttelemisen kehä, luuppi, jossa impulssit seuraavat toisiaan näyttelijän, vastanäyttelijän ja yleisön muodostamassa kolmiossa. Tämän ajatuksen pohjana olen käyttänyt Juri Lotmanin sisäisen viestinnän mallia, autokommunikaatiota. Näyttelijän keskittymisen jaan sisäiseen ja ulkoiseen keskittymiseen, joihin sovellan Laura Janssonin urheilijan huomiokyvyn nelikenttämallia. Tämä malli on tutkimukseni keskeinen ankkuri jonka ympärille rakennan kahden näyttelijäntyön metodin ja kahden kirjoitetun ammattiteorian avulla struktuurin omasta keskittymistäni näytellessäni ja harjoitellessani näyttelijäntyötä. Nämä teoriat, joita käytän tutkimukseni kontekstissa kirjallisina, en käytännön ”lattiatyöskentelymalleina”, ovat Konstantin Stanislavskin luoman järjestelmän näyttelijän huomion piirit ja Declan Donnellanin kehittämä teoria näyttelemisen kohteesta. Praktisina esittämis- ja harjoitusmetodeina, joita olen opiskellut käytännössä ja käyttänyt työssäni, toimivat improvisaatioon pohjautuva ranskalainen nykyklovneria, joka henkilöityy oman tutkimukseni kontekstissa ohjaaja-pedagogi Philip Bouleayhin sekä japanilaisen ohjaajan Tadashi Suzukin kehittämä näyttelemisen metodi. Metodit liittyvät myös väitteeseen, ettei näyttelijä ole koskaan valmis. Itse uskon myös siihen: näytteleminen on ihmiselle ammatinvalintana ja taiteenlajina jatkuvan harjoittelun polku. Sen varrella ja sitä pitkin kulkiessaan hänen on hyödyllistä tutustua erilaisiin oman ammattinsa metodeihin ja harjoittelutapoihin, joiden avulla hän voi luoda omaan kehoonsa kokonaisvaltaisen psykofyysisen harjoitteluperinteen. Tutkimuksessani olen yrittänyt hiukan valaista kahta tällaista polkua, Suzuki-metodia ja nykyklovneriaa, jotka molemmat voisivat toimia näyttelijälle elämänmittaisina harjoittelun välineinä. Haastattelen tutkimukseni lopuksi myös viittä näyttelijää heidän keskittymisen ja keskittymisen kadottamisen kokemuksistaan sekä raportoin , miten omassa näyttelijän keskittymisen nelikentässäni samaistun näihin kokemuksiin.