KONE ja "oikeesti tekemisen" dramaturgiaa

Abstract

Tämä opinnäytteen kirjallinen osio avaa suhdettani omaan praktiikkaani teatteriohjaajana ja esitystentekijänä. Oman praktiikkani keskiössä on kysymys oikeesti tekemisestä. Oikeesti tekeminen on minun yhdessä mm. Veli-Ville Sivénin kanssa kehittelemämme kysymyksenasettelu suhteessa teatterintekemiseen. Oikeesti tekemisen ytimessä ovat kysymykset näyttämön todellisuudesta, fiktion hylkäämisestä ja konkreettisesta tekemisestä. Tutkin tässä kirjoituksessa suhdettani oikeesti tekemiseen ja teatteriin mm. Hans-Thies Lehmannin (2009) draaman jälkeisen teatterin; Pauliina Hulkon (2018) materiaalisen dramaturgian; Eero-Tapio Vuoren (2011) sekä Tuomas Laitisen (2018) esitystaiteen/kokemusesityksen; Katariina Nummisen (2018) leikin sekä ”dramaturgia yhteisenä, jaettuna tilana” sekä minimalismin (jota mm. Andre Lepecki [2016] ja Pauliina Hulkko [2018] ovat miettineet esittävän taiteen kontekstissa) ajatusten kautta. Keskityn paljon ajattelemaan katsojaa ja katsojandramaturgiaa, mikä onkin elimellisesti praktiikkani keskiössä.

Aloitan kirjoittamalla tämän kirjallisen työn päämääristä ja vaikeasta suhteestani akateemiseen kirjoittamiseen. Avaan kirjoittamisen prosessia, joka kulki ensin ajatuksesta kirjoittaa manifesti, kohti erittäin laajaa ja yksityiskohtaista prosessikuvausta taiteellisesta opinnäytteestäni KONEESTA (2020).

Määrittelen omat ajatukseni teatterista, katsojasta ja esityksestä. Päädyn ”perinteisen” teatterin kyseenalaistamisen kautta määritelmään teatterista, joka kuuluu: ”Teatteri on taidemuoto, johon sisältyy melko vahva oletus siitä, että jotkut ihmiset seuraavat, kun jotakin tapahtuu tai on tapahtumatta ja joku on nimennyt tämän tapahtuman teatteriksi.” Katsojan määrittelyssä keskityn pohtimaan kysymystä katsojan osallistamisesta merkittävänä osana teoksen merkitysten syntymisen prosessia. Käytän apuna mm. Eero-Tapio Vuoren ja Tuomas Laitisen esittelemää ajatusta kynnyksistä (thresholds), joka on merkittävässä roolissa katsojalähtöisten esitysten valmistamisessa. Esitys-termin määrittelyssä en pureudu kovinkaan syvälle, vaan tuon Tuija Kokkosen (2008) esimerkin kautta ajatukseni siitä, että esityksiä, muttei teatteria, voi tehdä myös muille kuin ihmisille.

Kirjoitan ajatuksestani taiteen tapahtumisesta osana elämää, eikä jonakin arkipäivän elämästä irrallisena nähtävänä asiana. Määrittelen, että: ”Taide tapahtuu niissä hetkissä, kun joku arkinen ja banaali muuttuu, transformoituu joksikin toiseksi – saa kokijansa näkemään hetken toisin.” Avaan lyhyesti ohjaamani esityksen BLACK BOX THEORY:n (2017) syntyprosessia, jota kautta siirryn pohtimaan kysymystä oikeesti tekemisestä. Avaan oikeesti tekemisen tematiikkaa suhteessa mm. minimalismiin André Lepeckin ja Pauliina Hulkon ajattelun avulla.

Tämän opinnäytetyön laajimmassa osuudessa keskityn purkamaan ja reflektoimaan yhdessä Veli-Ville Sivénin ja Atte Kantosen kanssa valmistamamme taideteoksen, KONEEN, prosessia. KONEEN valmistamisen vaiheissa keskeisiksi asioiksi nousi ennen kaikkea prosessikeskeisyys ja katsojalähtöisyys. Puran teosta ja sen merkityksiä käyttämällä apuna mm. Lehmannin ajatuksia draaman jälkeisen teatterin tyylipiirteistä, sekä avaan KONEEN suhdetta minimalistisen taiteen traditioon mm. Lepeckin ja Hulkon ajatuksia apuna käyttäen. Teoksen purkuprosessin lomassa avaan myös yleisesti ajatuksiani esittävän taiteen tekemisestä.

Lopuksi kirjoitan onnistuneeni tavoitteessani tutkia kysymystä siitä, mikä minua esittävän taiteen kontekstissa kiinnostaa. Kirjoitan KONEESTA ja sen valmistamisen herättämistä kysymyksistä suhteessa näyttämöön. Pohdin praktiikkani suhdetta moniaistisuuteen ja jaettuun tekijyyteen Anni Kleinin ja Jarkko Partasen Moniaistisuus ja jaettu tila tanssin dramaturgiassa (2018)-artikkelin ajatusten avulla. Aivan lopuksi nostan esiin Katariina Nummisen (2018) esittelemän ajatuksen kautta syntyneestä nikkaroitsija-bricoleur-ohjaajasta, jollainen koen olevani.