Pukuleikki - vaatteiden fantasiamaailma
Anttila, Veera (2024-03-26)
Anttila, Veera
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
26.03.2024
Maisterin opinnäytetyö
näyttelijäntaide
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024050626777
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024050626777
Tiivistelmä
Pukuleikki – vaatteiden fantasiamaailma lähentelee runokokoelmaa, vaatekaappia, josta avautuu Narnian kaltainen maailma. Haluan työni olevan kokonainen leikki. Koska tämä on Näyttelijäntaiteen Maisterin opinnäytteeni, tämän on mielestäni oltava välähdys taidettani. Inspiraationi kumpuaa leikistä, joten olen leikkinyt läpi tämän työn. Minua kiinnostaa kaunokirjallisuuden aspektit, joten hurvittelen myös sanoilla ja kirjoitustyyleillä. Säännöt tälle leikille ovat selkeät. Minä kirjoitan, sinä luet.
Pukuleikki – vaatteiden fantasiamaailma kuvaa näyttelijän ja puvun suhdetta ruumiillisena kokemuksena sekä mielikuvituksen leikkikenttänä. Paneudun omiin tuntemuksiini ja olen kirjoittanut tekstin omista lähtökohdistani. Olen valkoinen, atleettinen, vasenkätinen nainen. Työni koostuu viidestä luvusta.
Johdannon tyngässä avaan mielenmaisemaani suhteessa vaatteeseen ja leikittelen alun käyntiin. Johdannossa tutustutan lukijan omalle kirjoitustyylilleni, jolle koitan olla uskollinen työni loppuun asti.
Ensimmäisessä luvussa käsittelen kolme pääaihettani (leikin, rakkauden ja puvun) pintapuoleisesti ja paneudun lopulta eniten kattoaiheeseeni eli pukuun. Rakkaus ja leikki tietenkin hyppelevät matkassa mukana puvun seuralaisina. Kerron myös leikistä Improvisaation Mestarikurssilla, joka on minulle täydellinen leikin sekä taiteen suloinen sekoitus.
Toinen lukuni koostuu monesta osa-alueesta, jotka kaikki kuitenkin tähtäävät samaan pääkysymykseen: Mitä puku ja vaate minulle merkitsevät ja miksi ne ovat minulle tärkeitä sekä yksityishenkilönä että näyttelijänä? Avaan luvun kertomalla totuuden esiintymisen kipinäni synnystä, jossa pukeutuminen ja rakkaudesta haaveilu ovat pääosassa. Kerron hikoiluni haasteista, joka on innoittanut minua asujen monimuotoisuuteen ja kerroksellisuuteen, mutta joka hankaloittaa arkeani ja vaikuttaa näyttelijäntaiteeseeni, ammattitaitooni ja läsnäolooni. Niinkin suurta epävarmuutta aiheuttava asia ei kuitenkaan ole riistänyt unelma-ammattiani, koska olen vaatetuksella pystynyt pitämään hikoiluani kurissa. Kerron asun kielestä ja asun taidosta olla dramaturgi niin vahingossa kuin tarkoituksellakin. Pohdin alastomuutta ja kehoja näyttämöllä. Tutkin hieman tatuointeja ja tatuoidun kehon tarinaa. Puhun omasta tyylistäni arkiminänä ja puvun merkityksestä minulle yksityishenkilönä. Kerron myös pukusuunnittelijan valitsemasta tyylistä, jolloin omat kehoni epävarmuudet asetetaan esille toisen valitessa vaatteita minulle produktioon. Hänellä ei ole eikä tarvitsekaan olla tietoa kehoni paikoista, joita pukeutumisella haluan peitellä tai korostaa, koska hänen tehtävänsä on koota ruumiilleni toisen henkilön habitus vaatteella.
Kolmannessa luvussa paneudun kameranäyttelemisen kokemukseeni YLEn nuortensarja Savelan toisella tuotantokaudella. Analysoin tuntemuksiani roolihahmoni vaatteissa. Tutkin, miltä vaate on tuntunut päällä ja miltä se lopputuloksessa näyttää. Puran muutenkin katsomiskokemustani omasta näyttelijäntyöstäni sekä hankaluutta katsoa omaa kuvaa valkokankaan kokoiselta ruudulta. Pohdin näyttelijäntyön kokonaisvaltaisuutta ja miten se muuttuu kuvakoon muuttuessa. Astun maskibussiin ja mietin, miksi siellä vietettävä aika on ihanaa ja kamalaa samaan aikaan.
Neljännessä luvussa tutkin teatterinäyttelijän positiosta käsin Helsingin Kaupunginteatterin produktiota Fanny ja Alexander näyttämöllisenä vastapainona kameran kanssa näyttelemiselle. Pohdin, millaista roolia puku teatterin lavalla esittää. Muuttuuko näyttelemiseni teatterissa ja muuttuuko suhtautumiseni asuun lavalla? Muistelen lisäksi Teakin kolmannen vuoden tanssiteatteriproduktiota window closed. sad, big crisis, i want to dance. please let me in sekä ruumiin vaatteelle vaatimaa mukavuutta tanssiessa.
Viides luku kokoaa kaiken yhteen, ja lähetän itselleni kirjeen muistuttamaan kouluvuosistani Teatterikorkeakoulussa ja luokastani eli kurssistani eli Pizzaläheteistä.
Antautukaa leikkiin.
Pukuleikki – vaatteiden fantasiamaailma kuvaa näyttelijän ja puvun suhdetta ruumiillisena kokemuksena sekä mielikuvituksen leikkikenttänä. Paneudun omiin tuntemuksiini ja olen kirjoittanut tekstin omista lähtökohdistani. Olen valkoinen, atleettinen, vasenkätinen nainen. Työni koostuu viidestä luvusta.
Johdannon tyngässä avaan mielenmaisemaani suhteessa vaatteeseen ja leikittelen alun käyntiin. Johdannossa tutustutan lukijan omalle kirjoitustyylilleni, jolle koitan olla uskollinen työni loppuun asti.
Ensimmäisessä luvussa käsittelen kolme pääaihettani (leikin, rakkauden ja puvun) pintapuoleisesti ja paneudun lopulta eniten kattoaiheeseeni eli pukuun. Rakkaus ja leikki tietenkin hyppelevät matkassa mukana puvun seuralaisina. Kerron myös leikistä Improvisaation Mestarikurssilla, joka on minulle täydellinen leikin sekä taiteen suloinen sekoitus.
Toinen lukuni koostuu monesta osa-alueesta, jotka kaikki kuitenkin tähtäävät samaan pääkysymykseen: Mitä puku ja vaate minulle merkitsevät ja miksi ne ovat minulle tärkeitä sekä yksityishenkilönä että näyttelijänä? Avaan luvun kertomalla totuuden esiintymisen kipinäni synnystä, jossa pukeutuminen ja rakkaudesta haaveilu ovat pääosassa. Kerron hikoiluni haasteista, joka on innoittanut minua asujen monimuotoisuuteen ja kerroksellisuuteen, mutta joka hankaloittaa arkeani ja vaikuttaa näyttelijäntaiteeseeni, ammattitaitooni ja läsnäolooni. Niinkin suurta epävarmuutta aiheuttava asia ei kuitenkaan ole riistänyt unelma-ammattiani, koska olen vaatetuksella pystynyt pitämään hikoiluani kurissa. Kerron asun kielestä ja asun taidosta olla dramaturgi niin vahingossa kuin tarkoituksellakin. Pohdin alastomuutta ja kehoja näyttämöllä. Tutkin hieman tatuointeja ja tatuoidun kehon tarinaa. Puhun omasta tyylistäni arkiminänä ja puvun merkityksestä minulle yksityishenkilönä. Kerron myös pukusuunnittelijan valitsemasta tyylistä, jolloin omat kehoni epävarmuudet asetetaan esille toisen valitessa vaatteita minulle produktioon. Hänellä ei ole eikä tarvitsekaan olla tietoa kehoni paikoista, joita pukeutumisella haluan peitellä tai korostaa, koska hänen tehtävänsä on koota ruumiilleni toisen henkilön habitus vaatteella.
Kolmannessa luvussa paneudun kameranäyttelemisen kokemukseeni YLEn nuortensarja Savelan toisella tuotantokaudella. Analysoin tuntemuksiani roolihahmoni vaatteissa. Tutkin, miltä vaate on tuntunut päällä ja miltä se lopputuloksessa näyttää. Puran muutenkin katsomiskokemustani omasta näyttelijäntyöstäni sekä hankaluutta katsoa omaa kuvaa valkokankaan kokoiselta ruudulta. Pohdin näyttelijäntyön kokonaisvaltaisuutta ja miten se muuttuu kuvakoon muuttuessa. Astun maskibussiin ja mietin, miksi siellä vietettävä aika on ihanaa ja kamalaa samaan aikaan.
Neljännessä luvussa tutkin teatterinäyttelijän positiosta käsin Helsingin Kaupunginteatterin produktiota Fanny ja Alexander näyttämöllisenä vastapainona kameran kanssa näyttelemiselle. Pohdin, millaista roolia puku teatterin lavalla esittää. Muuttuuko näyttelemiseni teatterissa ja muuttuuko suhtautumiseni asuun lavalla? Muistelen lisäksi Teakin kolmannen vuoden tanssiteatteriproduktiota window closed. sad, big crisis, i want to dance. please let me in sekä ruumiin vaatteelle vaatimaa mukavuutta tanssiessa.
Viides luku kokoaa kaiken yhteen, ja lähetän itselleni kirjeen muistuttamaan kouluvuosistani Teatterikorkeakoulussa ja luokastani eli kurssistani eli Pizzaläheteistä.
Antautukaa leikkiin.