Tämän hetkisyys : Vanhan taiteen muodostamasta ajan paradoksista

Abstract

Ranskalainen taiteentutkija Georges Didi-Huberman on todennut (2000, 9): "Kuvan äärellä olemme aina ajan äärellä." Työskenneltyäni vuosikymmeniä konservaattorina Kansallisgalleriassa vanhan taiteen parissa ‒ ”vanhalla taiteella” tarkoitan ennen 1800-lukua luotua taidetta, johon viitataan kansainvälisesti ”Old Masters”-termillä ‒ olen kohdannut kerta toisensa jälkeen tämän ongelman: käsittelemäni taideteokset ovat "tässä" (fyysisen oliomaisuutensa ansiosta konkreettisen käsinkosketeltavina nykyhetkessä), mutta samanaikaisesti "tuolla" (ajallisesti ja kulttuurisesti hyvin etäällä kulloisestakin nykyhetkestä). Voisimme luonnehtia näiden samanaikaisesti läsnä- ja poissaolevien ”vieraskappaleiden” (Fremdkörper) olemisen tapaa "etäläheisyydeksi". Esitän, että taidehistorialle tieteenalana on ollut erityisen vaikeaa kohdata tätä ajan paradoksia, joka kytkeytyy suurelta osin taideteoksen materiaalisuuteen.