TAITEILIJAKOULUTUS DocMus-tohtorikoulu EST 61 PAINETTU ISBN 978-952-329-258-1 ISSN 1237-4229 PDF ISBN 978-952-329-259-8 ISSN 2489-7981 Sinfoninen puhallinorkesteri ja sille sävelletty eurooppalainen ohjelmisto s a m i r u u s u v uo r i TA I DE Y L IOPIST ON SI BE L I US -A K AT E M I A 2 02 2 EST 61 DocMus-tohtorikoulu S am i R uusuvuori S infoninen puhallinorkesteri ja sille sävelletty eurooppalainen ohjelm isto E S T 6 1 1 Sinfoninen puhallinorkesteri ja sille sävelletty eurooppalainen ohjelmisto 2 3 Sami Ruusuvuori Sinfoninen puhallinorkesteri ja sille sävelletty eurooppalainen ohjelmisto Taideyliopiston Sibelius-Akatemia 2022 Taiteellisen tohtorintutkinnon tutkielma DocMus-tohtorikoulu EST 61 4 Ohjaaja: Dosentti, MuT Timo Virtanen, Taideyliopiston Sibelius-Akatemia Tarkastajat: Dosentti, VTT Kaarina Kilpiö, Itä-Suomen yliopisto / Taideyliopisto FT, Kari Laitinen, Music Finland ry. Tarkastustilaisuuden valvoja: MuT Markus Kuikka, Taideyliopiston Sibelius-Akatemia Taideyliopiston Sibelius-Akatemia Taiteellisen tohtorintutkinnon tutkielma DocMus-tohtorikoulu EST 61 © Sami Ruusuvuori ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemia Kansi: Satu Grönlund Kannen valokuva: Kaartin soittokunta, Karo Holmberg/Puolustusvoimat Paino: Hansaprint Painettu: ISBN 978-952-329-258-1 ISSN 1237-4229 PDF: ISBN 978-952-329-259-8 ISSN 2489-7981 Helsinki, 2022 5 SISÄLTÖ TIIVISTELMÄ 9 ABSTRACT 11 KIITOKSET 13 1 JOHDANTO 14 1.1 Aiheen esittely 14 1.2 Tutkimuskysymykset ja -menetelmät 16 1.3 Lähdeaineisto ja aikaisempi tutkimus 17 1.4 Tutkielman sisältö ja rakenne 19 2 SINFONISEN PUHALLINORKESTERIN HISTORIA 20 2.1 Puhallinorkesterin edeltäjä, Harmoniemusik 20 2.2 Puhallinorkesterin synty Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä 21 2.3 Napoleonin trumpetistien salaiset signaalit 22 2.4 Soittimiston kirjo luo haasteita uudelle kokoonpanolle 23 2.4.1 Uusia soittimia puhallinorkesteriin 25 2.4.2 Adolphe Sax 25 2.4.3 Wilhelm Wieprecht 26 2.5 Puhallinorkesteri, merkittävä klassisen musiikin tunnetuksi tekijä 26 2.5.1 Torvensoitolla eroon viinasta 29 2.5.2 Ohjelmisto 1800-luvulla 30 6 2.6 Maailmansotien vaikutus puhallinorkestereihin 31 2.6.1 Saksa 31 2.6.2 Iso-Britannia 33 2.6.3 Ranska ja Belgia 33 2.6.4 Italia 34 3 SINFONINEN PUHALLINORKESTERI NYKYÄÄN 34 3.1 Puhallinorkesterit kansainvälisesti 34 3.1.1 Keski-Eurooppa 35 3.1.2 Iso-Britannia 36 3.1.3 Etelä-Eurooppa 37 3.1.4 Pohjoismaat ja Baltian maat 39 3.2 Puhallinorkesterit Japanissa, Australiassa sekä Yhdysvalloissa, 40 ja niiden vaikutus eurooppalaiseen puhallinmusiikkiin 3.2.1 Japani 41 3.2.2 Australia 42 3.2.3 Yhdysvallat 43 4 SUOMALAINEN PUHALLINMUSIIKKI 47 1600-LUVULTA NYKYAIKAAN 4.1 Puhallinmusiikki Ruotsin valtakunnassa 1600–1700-luvuilla 47 4.1.1 Sotilasmusiikki Ruotsin hovissa ja Turussa 47 4.1.2 Harmoniasoittokunnat Suomeen 48 7 4.1.3 Ohjelmisto 1700-luvun Suomessa 49 4.2 Puhallinmusiikki Suomen suuriruhtinaskunnassa 1809–1917 50 4.2.1 Autonomian ajan ensimmäiset vuosikymmenet 50 4.2.2 Kansallisen kulttuurin herääminen 53 4.3 Suomalainen torviseitsikko 55 4.3.1 Ainutlaatuinen kokoonpano 55 4.3.2 Laulu- ja soittojuhlat 57 4.3.3 Seitsikon kulta-aika 57 4.3.4 Seitsikot itsenäisessä Suomessa 58 4.3.5 Torviseitsikoiden ohjelmisto 59 4.3.6 Seitsikkorepertuaarin perusta 60 4.3.7 Seitsikot nykyään 61 4.4 Puhallinorkesteri Suomeen 62 4.4.1 Puhallinmusiikki sodassa 64 4.4.2 Poliisille oma orkesteri 64 4.4.3 Sinfonisen puhallinmusiikin alkuvaiheet ja ohjelmisto 68 4.4.4 Puhallinmusiikki täyttää jäähallit 69 4.4.5 Uuden musiikin konserttisarja 70 4.5 Puhallinmusiikki Suomessa nykyään 71 4.5.1 Ohjelmisto 72 8 4.5.2 Koulutus 74 5 JOHTOPÄÄTÖKSET 77 5.1 Yhteenveto 77 5.2 Puhallinorkesterimusiikin tulevaisuus Suomessa 78 5.3 Ohjelmistoluettelo 81 TAULUKOT Taulukko 1. Suomalaisia sotilassoittokuntia autonomian aikana 1812–1905 52 Taulukko 2. Kaartin soittokunnan ja Saksan armeijan soittokuntien kokoonpanot 54 vuonna 1861 LÄHTEET JA TUTKIMUSKIRJALLISUUS 83 Kirjalliset lähteet 83 Haastattelut 88 Äänitteet 89 Ohjelmistoluettelon asiantuntijalähteet 89 LIITTEET LIITE 1. Esimerkki ohjelmistoluettelosta LIITE 2. Taiteelliset opinnäytetyöt 9 TIIVISTELMÄ Sinfoninen puhallinorkesteri ja sille sävelletty eurooppalainen ohjelmisto Sami Ruusuvuori 2022 Taideyliopiston Sibelius-Akatemia DocMus-tohtorikoulu Taiteellinen tohtorintutkinto Tämän taiteelliseen tohtorintutkintoon sisältyvän tutkielman aiheena on sinfonisen puhallinorkesterin historia, nykytilanne sekä ohjelmisto. Ohjelmiston kartoittamisen tuloksena olen koonnut liitteenä olevan teosluettelon keskeisestä eurooppalaisesta sinfonisesta puhallinorkesterimusiikista 1900- luvun alusta nykyaikaan. Tutkielman lisäksi taiteellinen tohtoritutkinto sisältää neljän konsertin sarjan. Näissä konserteissa johdin kantaesityksiä, Suomen ensiesityksiä, eurooppalaista kantaohjelmistoa ja teoksia, joita tutkimukseni myötä olen löytänyt. Koska suomalainen ainutlaatuinen kokoonpano torviseitsikko hallitsi suomalaista puhallinmusiikkia yli puolen vuosisadan ajan, johdin konserttien lisäksi myös Armas Järnefeltin, Leevi Madetojan ja Toivo Kuulan vaskipuhaltimille säveltämän tuotannon ensimmäisen kokonaisäänityksen. Sinfoniselle puhallinorkesterille alettiin säveltää taidemusiikkia 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Ohjelmistot eivät kuitenkaan ole levinneet maasta ja orkesterista toiseen. Ammattilaispuhallinorkesterit ovat eri puolilla maailmaa pääosin poliisien ja puolustusvoimien kokoonpanoja. Toisin kuin sinfoniaorkestereissa, tällaisissa kokoonpanoissa ei ole tapana käyttää vierailevia kapellimestareita, jotka levittäisivät samalla myös uutta ohjelmistoa. Tästä johtuen Euroopassa on lukuisia puhallinorkesteriteoksia, jotka tunnetaan vain paikallisesti. Etsiessäni ohjelmistoa Euroopan eri maista sain mahdollisuuden tutustua lukuisiin puhallinmusiikin asiantuntijoihin, jotka kertoivat maansa puhallinorkestereiden historiasta, mikä auttoi ymmärtämään sävellysten taustoja ja puhallinmusiikin kehittymistä. Puhallinorkestereiden historiaa tunnetaan valitettavan heikosti, eikä se sisälly esimerkiksi Sibelius-Akatemian opintotarjontaan. Tutkielmassa pyrin tuomaan muusikkolähtöisestä näkökulmasta keskeisen eurooppalaisen puhallinorkesterin historian. Kysyn tutkimuksessani, kuinka puhallinorkesterimusiikki Suomessa ja Euroopassa on kehittynyt ja mitä se on nykyään sekä mitä alkuperäisteoksia sinfoniselle puhallinorkesterille on Euroopassa sävelletty. Tuloksena syntyi tutkintoni konserttisarjan ohjelmisto, ja osaksi tutkielmaa olen koonnut 10 keskeisistä eurooppalaisista sinfonisista puhallinorkesterisävellyksistä teosluettelon, joka osaltaan auttaa kapellimestareiden ohjelmistosuunnittelua sekä teosten kansainvälistä leviämistä. Verkkosivustolla saatavilla olevassa luettelossa ilmoitetaan teoksen nimi, säveltäjä, linkki lyhyeen kuvaukseen teoksesta, sävellysvuosi, kesto, kustantaja sekä linkki tallenteeseen. Olen löytänyt lukuisia mielenkiintoisia sävellyksiä sekä päässyt tutustumaan orkestereihin eri puolilla Eurooppaa ja kuulemaan niiden soittoa. Sain ilahtuneena huomata, kuinka korkea puhallinmusiikin taso on useassa Euroopan maassa ja kuinka laaja puhallinorkesterikenttä nykyäänkin on. Olen vertaillut koulutusta eri maissa ja annan ehdotuksia siitä, kuinka voisimme kehittää Suomessa toimintaa yhteissoiton ympärille ja miten saisimme lapset ja nuoret innostumaan soittamisesta. Avainsanat: Sinfoninen puhallinorkesteri, sotilasmusiikki, orkesterinjohto, ohjelmisto, puhallinkoulutus, puhallinmusiikin historia. 11 ABSTRACT Symphonic wind band and European repertoire composed for it Sami Ruusuvuori 2022 Sibelius Academy of the University of the Arts Helsinki DocMus Doctoral School Doctoral degree in art This dissertation is a part of the authors' artistic doctoral degree and introduces the history of the symphonic wind band, the current situation and the repertoire. As a result of mapping the repertoire, the attached catalogue has been collected of significant European symphonic wind band music from the 20th century to the present day. In addition to this dissertation, the doctoral degree consists of four concerts, including premieres, Finnish premieres, standard European repertoire, and works found in the research. As the Finnish brass ensemble, brass septet, dominated Finnish wind band music for more than half a century, the author also did the first complete brass recordings by Armas Järnefelt, Leevi Madetoja and Toivo Kuula. Art music for the symphonic wind band began to be composed at the turn of the 20th century. However, the music has not spread across countries or between bands. Professional wind bands worldwide are mainly ensembles of the police and the army, which, unlike in symphony orchestra culture, do not tend to use visiting external conductors who would also distribute new repertoire. As a result, numerous wind band works in Europe are only known locally. While searching for repertoire in different European countries, the author had the opportunity to meet numerous wind music professionals who outspoke about the history of wind bands in their country. The stories helped to understand the backgrounds of the compositions and the development of wind music in each country. The history of wind bands is unfortunately poorly known, and it is not available in the curriculum of the Sibelius Academy either. The dissertation unfolds the history of the European symphonic wind bands from a musician-oriented perspective. The research studied how wind band music has developed in Finland and Europe, what it is today, and what original works for symphonic wind bands have been composed in Europe. The result was a European wind band music repertoire of the four concerts and a list of the significant European symphonic wind band compositions contributing to the repertoire plan of conductors and the 12 international distribution of works. The list available on the website identifies the work's title, the composer, a description of the work, the year of composition, the duration, the publisher and a link to the recording. The author found numerous interesting compositions, got acquainted with orchestras all over Europe and listened to them play. It has been delightful to see the high level of wind music in many European countries and how popular wind band music is today. The author has also compared education in different countries and presented development ideas on how activities in Finland around playing together could be developed and get children and young people excited about playing. Keywords: Symphonic wind band, concert band, military music, orchestral conducting, repertoire, wind band training, history of wind music. 13 KIITOKSET Haluan ensimmäiseksi kiittää ohjaajaani professori Timo Virtasta, joka kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen jaksoi opastaa ja innostaa tutkielman parissa. Hän sai minut myös kiinnostumaan ohjelmiston lisäksi puhallinmusiikin historiasta, joka vähitellen vei mennessään. Iso kiitos opinto-ohjaajalleni, Markus Kuikalle, joka kulki koko DocMus-matkan mukana. Kiitokset myös esitarkastajilleni Kaarina Kilpiölle ja Kari Laitiselle hyvistä ehdotuksista lähteiden ja tekstin viilauksen osalta. Konserttieni jälkeen sain lautakunnaltani positiivisella asenteella palautetta ja ennen kaikkea ajatuksia siitä, miten voisin kehittyä edelleen. Arvostan suunnattomasti jokaista lautakunnan jäsentä, jokaisen pitkän uran tuomaa ammattitaitoa ja sitä, että he olivat täydestä sydämestään mukana. Suuri kiitos Annikka Konttori-Gustafsson (pj), Atso Almila, Kari Tikka, Maurice Hamers ja Janis Purins. Iso kiitos myös konserttieni kaikille tilaussäveltäjille, solisteille, Solistiseitsikko Imperialille, Laivaston soittokunnalle, Kaartin soittokunnalle, omalle orkesterilleni Helsingin poliisisoittokunnalle sekä työnantajalleni Suomen poliisille. Kiersin eri puolilla Eurooppaa etsimässä ohjelmistoa ja sain matkoillani mahdollisuuden tutustua orkestereihin, eri maiden puhallinkulttuuriin ja uusiin kollegoihin. Kuulin ohjelmiston lisäksi monta upeaa tarinaa puhallinorkestereiden historiasta sekä nykytilanteesta. Suuri kiitos teille kaikille pyyteettömästä avusta! Ymmärsitte valtavan hienosti, kuinka paljon ohjelmistoluettelosta olisi apua meille kaikille kapellimestareille konsertteja suunniteltaessa. Kiitos myös Raine Ampujalle ja Lassi Ikäheimolle mielenkiintoisista haastatteluista. Haluan lisäksi kiittää kaikkia opettajiani ja kollegoitani. Olen saanut oppia teiltä kuluneen 40 vuoden aikana paljon musiikista ja vähintään yhtä paljon elämästä. Kiitos YLE, että välititte kaksi konserteistani myös radiokuuntelijoille. Opintoni mahdollistivat Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Suomen kulttuurirahasto, Suomen säveltaiteen tukisäätiö, Sibelius- Akatemian tukisäätiö sekä Taideyliopiston tohtorikoulutuksen ja tutkimuksen ohjausryhmän apuraha. Tein yhtä kuukautta lukuun ottamatta opinnot töiden ohella. Kaikki ne sadat tunnit olivat poissa vapaa-ajasta eli läheisiltäni. Iso kiitos perheelleni siitä, että sain tämän mahdollisuuden! Kiitos rakas puolisoni Minna kaikesta tuesta, rakentavista keskusteluista ja ennen kaikkea rakkaudesta. Kiitos!! Sami Ruusuvuori Kirkkonummella 17.2.2022 14 1 JOHDANTO 1.1 Aiheen esittely Tämän taiteelliseen tohtorintutkintoon sisältyvän tutkielman aiheena on sinfonisen puhallinorkesterin historia, nykytilanne sekä ohjelmisto. Ohjelmiston kartoittamista varten olen koonnut liitteenä olevan teosluettelon keskeisestä eurooppalaisesta sinfonisesta puhallinorkesterimusiikista 1900-luvun alusta nykyaikaan. Taiteellisen tutkintoni neljän konsertin sarja sisältää Suomen ensiesityksiä ja teoksia, joita tutkimukseni myötä olen löytänyt. Yksi konserteistani koostui kokonaisuudessaan suomalaisista tilaussävellyksistä. Koska suomalainen ainutlaatuinen kokoonpano torviseitsikko hallitsi suomalaista puhallinmusiikkia yli puolen vuosisadan ajan, johdin konserttien lisäksi myös Armas Järnefeltin, Leevi Madetojan ja Toivo Kuulan vaskipuhaltimille säveltämän tuotannon ensimmäisen kokonaisäänityksen. Levyn kannet ja konserttien käsiohjelmat ovat liitteinä. Orkestereina konserteissa olivat Merivoimien edustusorkesteri Laivaston soittokunta, Helsingin poliisisoittokunta, Solistiseitsikko Imperial (RSO) sekä Suomen tasavallan presidentin edustusorkesteri Kaartin soittokunta. Puhallinorkesterista ei ole olemassa tarkkaa määritelmää. Sen nimi, koko ja myös soittimisto vaihtelee maittain. Puhallinorkesterista käytetään useita eri nimityksiä, kuten musikkår ja blåsorkester (Ruotsi); musikkorps (Norja); puhkpilliorkester (Viro); Blasorchester, sinfonische Blasorchester, Blasmusikkapelle (Saksa); harmonieorkest, symfonisch harmonieorkest (Hollanti); banda, orchestra d’armonia (Italia); orchestre d’harmonie (Ranska); orquesta de armonía, banda (Espanja); concert band, wind ensemble, symphonic band, symphonic winds, wind orchestra, marching band (Englanti). Suomessa vakiintuneita nimityksiä ovat soittokunta, puhallinorkesteri, torvisoittokunta sekä viime vuosina yleistynyt termi sinfoninen puhallinorkesteri, jota käytetään kokoonpanon esittäessä taidemusiikkia. Tutkielmassani sinfoninen puhallinorkesteriohjelmisto tarkoittaa alun perin puhallinorkesterille sävellettyä taidemusiikkia. Monessa maassa harrastaja- ja opiskelijapuhallinorkesterit ovat todella isoja, jopa yli 100 soittajan puhallinorkestereita, joissankaikki soittimet vähintään kaksinnetaan. Yhdysvalloissa puhallinorkestereista käytetään kapellimestari Reginald Thomasin (Reginald 2021) mukaan kolmea eri nimitystä: Wind Ensemble (40–45 soittajaa), Concert Band (60 soittajaa) ja Symphonic Band (100–120 soittajaa). Nykyään Wind Ensemble -nimitystä tosin käytetään myös yliopiston edustusorkestereista, jossa voi olla jopa yli kaksisataa soittajaa (Camus 2018, 162). Nimet vaihtelevat siis jopa maan sisällä. Yleensä ammattimaisesti toimivat puhallinorkesterit ovat noin 40–70 soittajan kokoisia. Suurin syy orkestereiden kokoeroon on klarinetistien määrä, joita esimerkiksi 76 soittajan 15 Groot Harmonieorkest van de Belgische Gidsenissä on 27 (Pieters 2018, 530). Olen huomannut, että ulkomaalaiset kollegani käyttävät yleensä englannin kielellä puhallinorkesterista termiä Symphonic Wind Band. Tyypillinen sinfonisen puhallinorkesterin kokoonpano on seuraava: pikkolo, kaksi huilua, kaksi oboeta, englannintorvi, kolme b-klarinettia (joiden äänet yleensä vähintään kaksinnetaan, isoimmissa orkestereissa viisinkertaistetaan), bassoklarinetti, kaksi fagottia, kaksi alttosaksofonia, tenorisaksofoni, baritonisaksofoni, neljä käyrätorvea, neljä trumpettia, kolme pasuunaa, kaksi baritonia, kaksi tuubaa, kontrabasso, patarummut, mallet- ja lyömäsoittimia. Näiden lisäksi käytetään säännöllisesti erikoissoittimia, kuten alttohuilua, es-klarinettia, alttoklarinettia, kontrabassoklarinettia, kontrafagottia, sopraanosaksofonia, bassosaksofonia, kornetteja, flyygelitorvia, bassopasuunaa, pianoa, harppua, kitaraa, sähköbassoa ja selloja. Ero sinfoniaorkesterin ja sinfonisen puhallinorkesterin välillä on soittimiston lisäksi ohjelmisto ja toiminta. Puhallinorkesterit konsertoivat sinfoniaorkestereiden tavoin konserttisaleissa. Koska puhallinsoittimet eivät ole jousisoittimien tavoin herkkiä huonoille sääolosuhteille, puhallinorkesterit esiintyvät usein myös ulkona, ja niitä käytetään yhteiskunnallisissa tehtävissä, kuten valtiollisissa seremonioissa, paraateissa ja erilaisissa juhlissa. Ennen kuin puhallinorkesterille alettiin suoraan säveltää teoksia, ne soittivat sinfoniaorkesterille sävellettyä musiikkia. Nykyäänkin soitinnukset sinfoniaorkesterisävellyksistä ovat hyvin yleisiä. Jousien osuudet kirjoitetaan puupuhaltimille, korneteille ja baritonille. Sinfoniselle puhallinorkesterille (täysimittainen puhallinorkesteri, kuten Kaartin soittokunta) alettiin säveltää taidemusiikkia 1900-luvun taitteessa. Ohjelmistot eivät kuitenkaan ole levinneet maa- ja orkesterirajojen yli. Ammattilaispuhallinorkesterit ovat ympäri maailman pääosin poliisien ja puolustusvoimien kokoonpanoja. Toisin kuin sinfoniaorkestereissa, tällaisissa kokoonpanoissa ei ole tapana käyttää vierailevia kapellimestareita, jotka levittäisivät samalla myös uutta ohjelmistoa. Tästä johtuen Euroopassa on lukuisia puhallinorkesteriteoksia, jotka tunnetaan vain paikallisesti. Työssäni kapellimestarina olen käyttänyt lukemattomia tunteja etsien ohjelmistoa ja suunnitellen konserttiohjelmia. Uusien, mielenkiintoisten ohjelmistojen laatiminen on työlästä, koska puhallinorkesteriteoksista ei ole olemassa kattavaa luetteloa. Tässä työssä kokoankin teosluettelon keskeisistä eurooppalaisista sinfonisista puhallinorkesterisävellyksistä. Kokoamani teosluettelo osaltaan auttaa kapellimestareiden ohjelmistosuunnittelua sekä teosten kansainvälistä leviämistä. Verkkosivustolla http://windbandmusic.eu saatavilla olevassa luettelossa ilmoitetaan teoksen nimi, http://windbandmusic.eu/ 16 säveltäjä, linkki lyhyeen kuvaukseen teoksesta, sävellysvuosi, kesto, kustantaja sekä linkki tallenteeseen. Sibelius-Akatemian opintotarjonta ei sisällä puhallinorkesterimusiikin historiaa, ja puhallinmusiikista on saatavilla myös valitettavan vähän kirjallisuutta. Etsiessäni ohjelmistoa Euroopan eri maista sain mahdollisuuden tutustua lukuisiin puhallinmusiikin asiantuntijoihin, jotka kertoivat maansa puhallinorkestereiden historiasta, mikä auttoi ymmärtämään sävellysten taustoja ja puhallinmusiikin kehittymistä. Tutkimalla aihetta perusteellisesti niin olemassa olevan kirjallisuuden, verkkojulkaisujen kuin erityisesti haastattelujen pohjalta pyrin tuomaan ytimekkäästi esiin keskeisen eurooppalaisen puhallinorkesterin historian. Suomen osalta kirjoitan aiheesta laajahkosti luodakseni taustaa nykytilanteelle Suomessa. 1.2 Tutkimuskysymykset ja -menetelmät Kysyn tutkimuksessani, kuinka puhallinorkesterimusiikki Suomessa ja Euroopassa on kehittynyt ja mitä se on nykyään. Selvitän, kuinka soittimet ovat kehittyneet, ketkä ovat olleet keskeisiä puhallinmusiikin vaikuttajia, mitkä ovat koulutuksen erot eri maissa sekä mikä merkitys esimerkiksi sodilla ja muilla yhteiskuntaan vaikuttaneilla ilmiöillä on ollut puhallinorkestereihin. Keskeisin tutkimuskysymykseni oli, mitä alkuperäisteoksia sinfoniselle puhallinorkesterille on Euroopassa sävelletty, ja tutkimuksen tuloksena syntyi teosluettelo sekä tutkintoni konserttisarjan ohjelmisto. Tähänastinen työni kapellimestarina niin puolustusvoimien kuin poliisin orkestereissa on auttanut yhteyksien luomisessa vastaavien ulkomaalaisten organisaatioiden kapellimestareihin ja nuotistonhoitajiin. Tämän työn historiaosan kirjoittamisessa sekä ohjelmiston kartoittamisessa käytin lähdekirjallisuuden ja verkkolähteiden lisäksi kontaktejani puhallinmusiikin asiantuntijoihin. Työn onnistumisen kannalta oli olennaista tavata näitä ihmisiä henkilökohtaisesti, ja tämän jälkeen oli luontevaa jatkaa yhteydenpitoa sähköpostilla. Verkostoituminen on edistänyt myös kapellimestarivaihtoa ja suomalaisen puhallinmusiikin viemistä maailmalle. Olen tavannut alan asiantuntijoita: kapellimestareita, tutkijoita sekä nuottikustantajia. Pelkän tutkimuksellisen lähestymisen sijaan työni esittävänä taiteilijana antoi varmasti erilaiset lähtökohdat ja vaatimukset sävellyksille, jotka valitsin teosluetteloon. Olen jo ehtinyt johtaa konserteissa useita löytämiäni teoksia ja todennut ne hyviksi. Halusin luetteloon teoksia, joista kapellimestareille ja orkestereille on iloa ja joita halutaan myös esittää. 17 Kuten edellä toin esiin, sinfoninen puhallinorkesteriohjelmisto tarkoittaa puhallinorkesterille sävellettyä taidemusiikkia. Teosluetteloni sisältää sävellyksiä 1900-luvun alusta nykyaikaan. Sävellyksiä tehtiin puhallinorkesterille toki myös 1800-luvulla, mutta kokoonpano vakiintui 1900- luvun taitteessa. Ajanjakso myös kattaa pääosin keskeisen sinfonisen puhallinorkesteriohjelmiston. Yhdysvalloissa sekä Japanissa on erittäin vahva puhallinmusiikkikulttuuri erityisesti koulumusiikin parissa. Maista tulee paljon nykymusiikkia, jota esitetään eri puolilla Eurooppa. Tästä johtuen kirjoitan kyseisistä maista myös tutkimukseni historiaosuudessa. 1.3 Lähdeaineisto ja aikaisempi tutkimus Puhallinorkesteriteoksista löytyy verkossa muutamia hyviä luetteloita, joissa kuitenkin pääpaino on amerikkalaisella musiikilla. World Association for Symphonic Bands and Ensembles (WASBE) on laatinut jäsenilleen suppeahkon katalogin sävellyksistä. Teokset on valinnut kyseisen maan WASBE:n jäsen, joten sieltä löytyy muutamia hyvin mielenkiintoisia sävellyksiä. Kattavin puhallinmusiikin sivusto on verkkosivu windrep.org, josta löytyy paljon myös taustatietoa säveltäjistä ja sävellyksistä. Sivuston on perustanut amerikkalainen kapellimestari Nikk Pilato vuonna 2008, ja se toimii Wikipedian tavoin; sinne pääsee kuka tahansa ehdottamaan sävellyksiä ja artikkeleita. Sivuilta löytyykin yli 18 000 artikkelia. Ehdottomasti merkittävin tietolähde teosluettelooni ovat kuitenkin olleet puhallinmusiikin asiantuntijat, kapellimestarit ja nuottikustantajat. Pyysin heitä suosittelemaan 10–30 alkuperäistä sinfonista puhallinorkesterisävellystä, joista valitsin mielestäni edustavimmat teosluettelooni. Lisäksi valintakriteereinä oli, että teos on sävelletty vuoden 1900 jälkeen, että se on kustannettu ja että siitä on verkossa saatavilla äänikuva. Näiden lisäksi olen käyttänyt lähteinä äänitteitä, kirjallisuutta ja verkkosivuja. Puhallinmusiikin historiasta ei löytynyt yksittäistä koko Euroopan kattavaa puhallinmusiikin historiateosta. Myös kielet toivat tutkimukseen oman haasteensa ja osittain siitä syystä rajasin useimmat Itä-Euroopan maat tutkimukseni ulkopuolelle. Löysin kiitettävästi yksittäisistä teemoista kirjoitettuja artikkeleita sekä aineistoa, joka oli kirjoitettu rajatuista maantieteellisistä alueista tai rajatuista ajanjaksoista. Kokonaiskäsityksen Keski-Euroopan puhallinmusiikin vaiheista saa mielestäni parhaiten Stephen Rhodesin tutkimuksesta A History of the Wind Band (Rhodes 2007). Espanjalaisen puhallinmusiikin osalta löysin säveltäjänä, kapellimestarina ja tutkijana toimivan 18 Gregory Fritzen mielenkiintoisen tutkimuksen Compositions for Wind Instruments by Spanish Composers (Fritze 1997). Muita keskeisiä lähteitäni olivat Leon Blynin Wind Bands in Continental Europe (Blyn 1994) sekä Robert E. Foster Wind Bands of the World (Foster 2013). Suomalaisen puhallinmusiikin osalta Kari Laitinen (Laitinen 2020a) on käynyt systemaattisesti läpi Ruotsin vallan ajan historiaa ja ohjelmistoa väitöskirjassaan Sotilassoittajat Suomessa Ruotsin ajan lopulla. Torviseitsikosta aineistona olen pääsääntöisesti käyttänyt Kauko Karjalaisen teosta Suomalainen torviseitsikko, Historia ja perinteen jatkuminen (Karjalainen 1995), joka on tiettävästi kattavin aiheesta kirjoitettu kirja. Sen lisäksi olen saanut aineistoa Saijaleena Rantasen väitöskirjasta Laulun mahti ja sivistynyt kansalainen, jossa hän tarkastelee muun muassa eteläpohjalaisten torviseitsikoiden historiaa, kansanvalistusta sekä laulu- ja soittojuhlia. Raine Ampuja ja Jussi-Pekka Aukia ovat kirjoittaneet viime vuosina lukuisia artikkeleita autonomian sekä Suomen itsenäisyyden ajasta. Artikkelit sisältyvät Suomalaisen sotilasmusiikin historiahanke -tutkimukseen (Ampuja & Aukia 2020). Viime vuosikymmenien osalta olen tukeutunut artikkeleiden lisäksi Raine Ampujan ja Lassi Ikäheimon haastatteluihin. Heillä molemmilla on laaja puhallinmusiikin tuntemus soittajina, kapellimestareina ja festivaalien johtajina. Tutkimuksessani olen hyödyntänyt edellä mainitun aineiston lisäksi myös omakohtaisia kokemuksia. Pääsin jo 10-vuotiaana soittamaan pasuunaa Toholammin puhallinorkesteriin ja torvisoittokuntaan, joka pohjautui vaskiseitsikkoon. Viimeisten 35 vuoden aikana olen saanut soittaa monissa kokoonpanoissa, johtaa lukuisia orkestereita niin Suomessa kuin ulkomailla sekä osallistua kansainvälisiin alan konferensseihin. Myös työssäni Helsingin poliisisoittokunnan ylikapellimestarina, Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan päällikkökapellimestarina ja Kaartin soittokunnan kapellimestarina olen johtanut satoja sävellyksiä sekä osaltani päässyt vaikuttamaan Suomen puhallinmusiikin lähihistoriaan. Jatko-opintoni ovat kehittäneet minua kapellimestarina ja niiden myötä olen verkostoitunut alan huippuasiantuntijoiden kanssa eri puolilla Eurooppaa. Puhallinmusiikin historian tutkiminen on auttanut ymmärtämään sävellysten taustoja ja puhallinmusiikin kehittymistä. Teosluetteloa tehdessä olen löytänyt lukuisia mielenkiintoisia sävellyksiä. Se helpottaa valtavasti konserttiohjelmien suunnittelua. Uskon tässä työssä esitetystä puhallinmusiikin historiasta ja teosluettelosta olevan hyötyä myös muille kapellimestareille, soittajille ja puhallinmusiikin ystäville. 19 1.4 Tutkielman sisältö ja rakenne Tutkielmani toisessa luvussa käyn läpi puhallinorkesterin edeltäjää Harmoniemusikia, puhallinorkesterin syntymisen taustoja, kehittymistä ja toimintaa, 1800-luvun keskeistä ohjelmistoa sekä maailmansotien vaikutusta puhallinorkestereihin. Kolmannessa luvussa kirjoitan sinfonisesta puhallinorkesterista nykypäivänä. Tarkastelen eurooppalaisen puhallinorkesterimusiikin lisäksi puhallinmusiikkia Australiassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Kuvaan näiden maiden vaikutusta eurooppalaiseen puhallinmusiikkiin ja esittelen myös eroavaisuuksia eri maiden koulutuksessa. Neljännessä luvussa luon katsauksen suomalaiseen puhallinmusiikkiin 1600-luvulta nykypäivään. Aloitan puhallinmusiikista Ruotsin valtakunnassa 1600–1700-luvuilla. Käyn läpi puhallinmusiikkia 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnassa ja kuvaan vuosisadan lopulla syntynyttä ainutlaatuista kokoonpanoa, torviseitsikkoa. Syvennyn seitsikkoon tarkemmin: tarkastelen kokoonpanon syntyvaiheita, seitsikkokoulutusta, -toimintaa ja -ohjelmistoa sekä torviseitsikkojen toimintaan nykyään. Puhallinorkesterikokoonpano vakiintui Suomessa vasta maamme itsenäisyyden alkuvuosina. Vaikka puhallinmusiikilla oli suuri merkitys Suomessa myös sota-aikana erilaisissa seremonioissa sekä maanpuolustushengen luojana, sodat hidastivat kokoonpanon kehittymistä ja leviämistä. Suomeen perustettiin 1900-luvun puolivälissä poliisisoittokunta, jonka historiaa ja nykyistä toimintaa käyn läpi. Sen lisäksi tuon esille sotilassoittokuntien esiintymisiä, koulutusta, kapellimestareita, ohjelmistoa ja kehittymistä 1900-luvun Suomessa. Veteraanien vähentyessä 2000-luvun taitteessa vähenivät myös sotilassoittokuntien esiintymiset, mikä antoi Kaartin soittokunnalle mahdollisuuden perustaa uuden sinfonista puhallinmusiikkia esittävän konserttisarjan. Sen myötä Suomessa alettiin esittää entistä haastavampia alkuperäisteoksia sinfoniselle puhallinorkesterille. Konsertteihin kutsuttiin vierailevia kapellimestareita ja maamme huippusolisteja. Konsertit nostivat puhallinmusiikin arvostusta ja edistivät soittajien rekrytointia, ja myös muut soittokunnat alkoivat järjestää saman tyyppisiä konserttisarjoja. Tutkielmani lopussa käsittelen puhallinmusiikin koulutusta sekä yleisesti ohjelmistoa nykypäivänä. Tärkeä osa tutkielmaani on liitteenä oleva eurooppalaisen sinfonisen puhallinorkesteriohjelmiston teosluettelo 1900-luvulta nykypäivään. Halusin hyödyntää tilaisuuden ja tuoda esiin suomalaista sinfonista puhallinmusiikkia, joten suomalaiset sävellykset ovat edustettuina muita laajemmin. 20 Luettelossa yksilöidään teoksen nimi, säveltäjä, linkki kuvaukseen teoksesta, sävellysvuosi, kesto, kustantaja sekä linkki tallenteeseen. Mikäli jotakin edellä mainittua tietoa ei löytynyt, teos ei ole täyttänyt luettelon valintakriteereitä. Liitteinä ovat myös taiteellisen tutkintoni neljän konsertin käsiohjelmat sekä Barcarola-levyn esittelytekstit. Barcarola sisältää Armas Järnefeltin, Leevi Madetojan ja Toivo Kuulan vaskipuhaltimille säveltämän tuotannon kokonaisäänityksen. 2 SINFONISEN PUHALLINORKESTERIN HISTORIA 2.1 Puhallinorkesterin edeltäjä, Harmoniemusik Eurooppalaisella puhallinmusiikilla on pitkä historia. Moniääninen puhallinmusiikki kehittyi renessanssin aikana samanaikaisesti eri puolilla Eurooppaa, kun jo ristiretkien aikoina idästä tuotuja puhallinsoittimia alettiin käyttää kirkkojen, kaupunkien ja hovien yhteyteen perustetuissa soitinyhtyeissä. Muun muassa Venetsiassa kehittyi aivan omanlaisensa kirkkomusiikkikulttuuri, jossa vaskisoittimilla oli erityinen asema. Tästä ovat esimerkkinä Giovanni Gabrielin ja muiden aikalaisten sinkki- ja pasuunayhtyeille säveltämät teokset. 1600-luvun lopulla perustettiin oboeyhtyeitä, joita esiintyi 1700-luvun puoliväliin saakka. Sitä seurannut harmoniamusiikin kausi kesti 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuvuosiin, jolloin keskeinen puhallinkokoonpano oli Harmoniemusik. (Laitinen 2020a, 25–26.) Harmoniemusikia voidaan pitää puhallinorkesterin edeltäjänä. Siihen kuului tyypillisesti kaksi oboeta, kaksi klarinettia, kaksi fagottia sekä kaksi käyrätorvea. Niistä muodostui myös klassismin ajan sinfoniaorkesterin puhallinsoittimien runko. Usein Harmoniemusik-kokoonpanoon lisättiin myös kontrabasso tai jokin muu bassosoitin kuten pasuuna, serpentti tai kontrafagotti. Sotilassoittokunnissa oli Euroopassa Harmoniemusikin lisäksi myös toisentyyppinen kokoonpano, johon kuului Harmoniemusik-soittimien lisäksi turkkilaisia janitsaari-soittimia: vaskia, korkeita klarinetteja, pikkoloita sekä lyömäsoittimia. (Rhodes 2007, 4.) Harmoniemusikille sävelsivät aikansa tunnetuimmat säveltäjät kuten C.P.E. Bach, Joseph Haydn, Francesco Antonio Rosetti, Wolfgang Amdeus Mozart, Franz Krommer, Ludwig van Beethoven, Johann Nepomuk Hummel ja Franz Schubert. Alun perin tälle kokoonpanolle sävelletyn musiikin lisäksi sille sovitettiin paljon musiikkia, kuten osia oopperoista. Monet säveltäjät tekivät itse sovituksen oopperastaan mahdollisimman pian ensi-illan jälkeen, joskus jopa ennen sitä, sillä muuten 21 sovituksen teki joku muu, eikä laadusta ollut takeita. Tästä on kuvaavana esimerkkinä Mozartin kirje 20. heinäkuuta 1782 isälleen, jossa hän pelkäsi jonkun ehtivän tehdä version oopperastaan Ryöstö seraljista ennen häntä ja saavan myös taloudellisen hyödyn: ”Edessäni ei olekaan vähäinen työ. – oopperani on oltava sovitettuna Harmonielle sunnuntaista viikon kuluessa. – muutoin joku ehtii ennen minua ja saa minun asemestani siitä hyödyn – –.” (Hellyer 1975, 55.)1 Se, mitä alkuperäisestä teoksesta valittiin sovitukseen, vaihteli maakohtaisesti. Wieniläisissä oopperoiden transkriptioissa osia yleensä lyhennettiin. Osien järjestys oli kuitenkin alkuperäisen mukainen, ja kokonaisuus saattoi sisältää jopa 24 osaa. Ranskalaiset puolestaan valitsivat sarjaan vain rakastetuimmat osat. Sarja saattoi sisältää osia useista eri teoksista, toisinaan osat olivat jopa eri säveltäjiltä. Harmoniemusikia esitettiin Wienin keisarin ruokailujen yhteydessä sekä alemman aristokratian ja varakkaan keskiluokan keskuudessa. Sitä kuultiin myös toreilla ja kaduilla sekä tavernoissa luomassa tunnelmaa. (Rhodes 2007, 4.) 1700-luvun loppupuolella julkiset konsertit alkoivat yleistyä Euroopan suurimmissa kaupungeissa ja orkestereiden koko alkoi kasvaa. Soittimien kehittymisen myötä klarinetti syrjäytti oboen ranskalaisissa orkestereissa ja klarinetista tuli yhtyeen melodiasoitin. Vuonna 1762 Ludvig XV:n sotilassoittokunnat olivat jo 16 soittajan kokoonpanoja, kaksoisoktetteja. (Foster 2013, 30.) 2.2 Puhallinorkesterin synty Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä Harmoniemusikin tilalle muodostettiin 1800-luvun taitteessa nykyisenkaltainen, aikaisempaa isompi puhallinorkesteri. Ranskan suuren vallankumouksen (1789) seurauksena tarvittiin isompia, kovaäänisempiä orkestereita ilmentämään yhteiskunnallista muutosta. Musiikki siirtyi hoveista ja kirkoista kansan pariin. Järjestettiin ulkoilmafestivaaleja, joissa isot puhallinorkesterit soittivat. Orkestereiden kasvaessa tarvittiin myös lisää osaavia soittajia. Vuonna 1795 perustettiin Pariisin konservatorio kouluttamaan soittajia soittokuntiin. Pariisin konservatorio oli ensimmäinen virallinen musiikin opetuksen instituutio Euroopassa ja toimi esimerkkinä perustettaessa musiikkioppilaitoksia muissa Euroopan maissa. (Heidler 2018; Rhodes 2007, 5.) 1”Nun habe ich keine geringe arbeit. – bis Sonntag acht tag muss meine Opera auf die harmonie gesezt seyn-⋅ sonst kommt mir einer bevor- ⋅und hat anstatt meiner den Profit davon; – –.” Kaikkien lainausten suomennokset Sami Ruusuvuori. 22 Myös soittimisto kehittyi. Ulkoilmakonsertteja varten tarvittiin kontrabassoa ja fagottia kantavampi bassoääni. Tämän seurauksena kokoonpanoihin liitettiin antiikin Rooman armeijan ajoilta juontuvat tuba curva ja buccina. Vaskisoittimiin keksittiin venttiilit ja lyömäsoittimet tulivat puhallinorkestereihin nykyisessä rytmisessä roolissaan. (Heidler 2018.) Esimerkiksi Ranskassa perustettiin vuonna 1789 45:n soittajan puhallinorkesteri, Corps de Musique de la Garde Nationale. Se oli yli viisi kertaa isompi kuin aikansa tyypilliset Harmoniemusik-kokoonpanot. 2.3 Napoleonin trumpetistien salaiset signaalit Armeijan kasvaessa tarvittiin myös lisää orkestereita. Idea vallankumouksesta levisi myös muihin maihin, mikä vaikutti suurelta osin puhallinorkesterikulttuurin kehittymiseen Euroopassa. Napoleonin merkitys oli kuitenkin lähinnä välillinen. Napoleon suosi isoja sotilassoittokuntia ainoastaan silloin, kun ne eivät maksaneet hänelle mitään, joten upseerit tukivat soittokuntia yksityisesti. Itse asiassa Napoleon eliminoi ratsuväkimusiikin kokonaan huomatessaan, että sillä saatiin vapautettua hevosia ja tarvikkeita neljän rykmentin sotilaiden tarpeisiin. (Whitwell 2010, 280.) Napoleon tuki kuitenkin Versailles’n trumpettikoulua, jossa koulutettiin jopa 600 trumpetistia vuosina 1805–1811. Trumpetistit olivat tuohon aikaan armeijassa tärkeässä roolissa joukkojen liikuttamisessa. Kun trumpetisti soitti tietyn signaalin, sotilaat tiesivät, mitä merkkisoitto tarkoitti ja osasivat toimia sen mukaisesti. Signaalit saattoivat olla hyvin monimutkaisia ja pitkiä. Sodassa ne olivat tarkoin vaalittuja salaisuuksia, ja niiden merkityksiä yritettiin urkkia vastapuolelta. Sana la téléphonie tulee ranskalaisen säveltäjän François Sudren (1787–1862) ideasta siitä, miten musiikillisilla symboleilla (signaaleilla jne.) voitaisiin käydä keskustelua kentällä. Ajan myötä sähköinen lennätin ja radiopuhelin kuitenkin syrjäyttivät trumpetistit. (Whitwell 2010, 280.) Muutamia signaaleja käytetään vielä nykyäänkin myös Suomen puolustusvoimissa erilaisissa seremonioissa.2 Napoleonin sotien kustannukset olivat niin suuret, että monet aristokraattien ylläpitämät Harmoniemusik-kokoonpanot jouduttiin lopettamaan. Kaksi Wienin tunnetuinta, Keisarin sekä Lichtensteinin Harmoniemusik-kokoonpanot kuitenkin toimivat vielä 1800-luvun alkupuolen. Kokoonpanoille tehtiin kymmenittäin transkriptioita muun muassa Rossinin, Bellinin ja Donizettin 2 Esimerkiksi jokainen valtiovierailu alkaa signaalilla ”Huomio, tarkatkaa”. Kenttähartauksissa on omat merkkisoitot rukoukseen ja aameneen. 23 oopperoista sekä orkesteriteoksista. Wienin hovin kamarisäveltäjä Franz Krommer (1759–1831) teki myös merkittävän määrän alkuperäissävellyksiä kokoonpanolle. (Whitwell 2010, 315–316.) 2.4 Soittimiston kirjo luo haasteita uudelle kokoonpanolle Monessa maassa Harmoniemusik oli kasvanut isoksi puhallinorkesteriksi, jonka kokoonpano vaihteli sen mukaan mitä soittimia oli saatavilla. Tämä aiheutti haasteita ohjelmiston suhteen eikä varmasti motivoinut myöskään säveltäjiä, koska ei voinut etukäteen tietää lopullista sointiväriä, jolla teos tultaisiin esittämään. Aikakauden tunnetuimpia puhallinorkesterisävellyksiä on ranskalaisen Hector Berliozin Grande Symphonie Funèbre et Triomphale vuodelta 1840. Italia oli 1800-luvulla Euroopan merkittävimpiä maita taiteen ja varsinkin oopperan saralla. Puhallinorkesterit olivat maassa erittäin suosittuja, mutta Italia ei ollut niiden suhteen suunnannäyttäjänä, kuten muissa taiteissa vuosisadan alkupuolella. Whitwell (2010) kuvaa italialaisten puhallinorkesterien sekavaa tilaa seuraavasti: ”Puhallinorkesterit, vastaavantyyppiset kuin ne, joita Giuseppe Verdi johti aikanaan Bussettossa, koostuivat niistä soittajista ja soittimista, joita kaupungista sattui löytymään. Orkesterin koko vaihteli muutamasta soittajasta yli viidenkymmenen soittajan kokoonpanoon. Soittimiston kirjo ei vaihdellut vain eri kaupunkien välillä, vaan muuttui vuosittain, aina kun uusia soittajia liittyi orkesteriin.” (Whitwell 2010, 308.) Samanlaisia ongelmia oli myös Isossa-Britanniassa. Kokoonpanojen kirjavuus aiheutti ongelmia muun muassa ohjelmiston suhteen. Puhallinorkestereiden kaoottinen tila tulee hyvin esille kuningatar Viktorian syntymäpäiväparaatissa Skutarissa (Üsküdar) vuonna 1854. Henry Farmerin mukaan: ”Paraatiin osallistui n. 16 000 sotilasta. Heidän asunsa ja marssimisensa olivat täydellisiä, mutta ilman täyttyessä korviahuumaavista hurraahuudoista soittokuntamme kajauttivat hymnin God Save the Queen, ei vain eri sovituksina vaan myös eri sävellajeissa!” (Mitchell 1994, 112.) Britannian armeijan tuolloisen ylipäällikön, prinssi Georgen, Cambridgen herttuan johdolla perustettiin kolme vuotta myöhemmin (1857) The Royal Military School of Music (Kneller Hall Military School) antamaan koulutusta muusikoille ja kapellimestareille. (Heron & Reynish 2012–2020b; Whitwell 2010, 287.) Itävaltalaisia puhallinorkestereita pidettiin aikalaiskuvausten perusteella poikkeuksellisen taitavina. Suurin syy siihen oli ilmeisesti se, että sotilaskapellimestareiksi palkattiin siviilejä, joiden osaaminen oli korkeatasoisempaa kuin perinteisillä sotilaskapellimestareilla. Soittajat osasivat myös lähes koko orkesterin ohjelmiston ulkoa, mikä osaltaan toi varmasti tulkinnoille syvyyttä. Vuoden 1835 armeijan 24 käskyssä oltiinkin huolestuneita siitä, että soittokunta voi kehittyä liiallisen musiikinharjoittamisen vuoksi ulos sotilaallisesta toiminnasta. (Whitwell 2010, 275–277.) Vallankumouksen myötä puhallinorkestereiden merkitys kasvoi Ranskassa. Isot orkesterit esiintyivät patrioottisilla ulkoilmafestivaaleilla juhlistamassa uutta vapautta isoille väkijoukoille. Yhteen tällaisista tilaisuuksista Hector Berlioz sävelsi teoksen Grande Symphonie Funèbre et Triomphale. Sinfonia oli sisäministeriön tilausteos, joka esitettiin Bastille colonnen avajaisissa vuonna 1840. Esityksen saaman suuren suosion seurauksena järjestettiin kaksi lisäkonserttia. Tuohon aikaan Dresdner Abend-Zeitungin kirjeenvaihtajana toiminut Richard Wagner kirjoitti lehteen konsertista: Mielestäni sävellys sijoittuu Berliozin kaikkien teosten yläpuolelle; se on hieno ensimmäisestä nuotista viimeiseen. Teos sisältää jaloa isänmaallista tunnetta, joka kohoaa valituksesta ylistyksen korkeimmille huipuille. Ja kuinka hienovaraisen tulkinnan Berlioz loi sotilassoittokunnan kanssa. Iloiten totean, että olen vakuuttunut siitä, että tämä sinfonia kestää ja koskettaa ihmisten sydämiä niin kauan kuin kansakunta nimeltään Ranska elää.3 Ensimmäisessä esityksessä oli 207 soittajaa ja kahdessa seuraavassa 450. Berlioz teki teoksestaan myöhemmin myös version, johon hän lisäsi jouset ja viimeisen osan kuoro-osuuden. Sinfonia tunnetaan valitettavan huonosti, mikä johtunee siitä, että se on puhallinorkesterisävellys. (Rhodes 2007, 5.) Monia aikakauden sävellyksiä on soitinnettu modernille puhallinorkesterikokoonpanolle. Näitä ovat muun muassa Francois-Joseph Gossecin Sotilassinfonia F-duuri (1793–94), Étienne Méhulin alkusoitto F-duuri (1795), Charles-Simon Catelin alkusoitto C-duuri (1795), Ludwig van Beethovenin marssit sekä Siegessinfonie (vuosilta 1809–1822) ja Anton Reichan Musique Funèbre pour célébrer la Mémoire des Grans Hommes qui se sont illustrés au Service de la Nation Française 3 I am inclined to rank this composition above all Berlioz’ other ones; it is great from the first note to the last. It sustains a noble patriotic emotion which rises from lament to the topmost height of apotheosis. When I further take into account the service rendered by Berlioz in his altogether noble treatment of the military wind band… I must say with delight that I am convinced this ”Symphonie” will last and exalt the hearts of men as long as there lives a nation called France. (Rhodes 2007, 5.) 25 (1815), joka sävellettiin Ludvig VI:n ja Marie Antoinetten uudelleenhautaamiseen liittyneisiin seremonioihin. (Rhodes 2007, 5.) 2.4.1 Uusia soittimia puhallinorkesteriin Puhallinorkesterin muotoutumiseen vaikutti erityisesti vaskisoitinten kehittyminen. Heinrich Stölzel ja Friedrich Blühmel patentoivat ensimmäisen venttiilikoneiston Berliinissä vuonna 1818 (Hyytinen 2009, 18). Se oli suuri edistysaskel vaskisoittimille. Ranskassa soitinkehittelijä August Buffet, yhdessä klarinetisti Hyacinth Klosen kanssa, kehitti klarinetteihin uuden ”ring key” -läppäsysteemin, joka patentoitiin vuonna 1844. (Foster 2013, 42.) 1800-luvun merkittävimmät eurooppalaiset puhallinmusiikin vaikuttajat olivat belgialainen Adolphe Sax (1814–1894) sekä saksalainen Wilhelm Wieprecht (1802–1872). Sax kehitteli useita puu- ja vaskipuhaltimia; tunnetuin niistä on tietysti saksofoni. Wieprecht vakiinnutti Saksan sotilassoittokuntien kokoonpanot, sävelsi, kehitti soittimia ja teki lukuisia sovituksia puhallinorkesterille. Saksofonien lisäksi puhallinorkesteriin tuli uusina soittimina bassoklarinetti, kornetti, baritoni ja tuuba. 2.4.2 Adolphe Sax Adolphe Sax muutti Pariisiin vuonna 1842. Hän riitaantui uusine soittimineen Pariisin vanhan koulukunnan kanssa, joka ei hyväksynyt hänen uusia soittimiaan ja yritti sabotoida Ranskan sotilasmusiikkikoulun johtajan Michele Carafan (1787–1872) johdolla kaikin mahdollisin tavoin Saxin työtä. Saxia vastaan järjestettiin ilkeitä lehdistökampanjoita, hänen parhaat työntekijänsä ostettiin rahalla toisaalle, osa hänen tehtaastaan paloi mystisesti ja Saxiin käytiin jopa fyysisesti käsiksi. Riita uuden ja vanhan koulukunnan välillä kävi lopulta niin suureksi, että sotaministeriö järjesti vuonna 1845 komission pohtimaan soittokuntien kokoa, soittimistoa sekä kolmea peruskysymystä: 1. Montako soittajaa tarvittiin eri kokoonpanoihin? 2. Millaisia soittimia, uusia vai vanhoja, kokoonpanoon valittaisiin? 3. Kuinka monta kutakin soitinta tarvittiin parhaan soinnin saavuttamiseksi? Komissio järjesti kokeen, jossa vertailtiin kahta 45:n soittajan orkesteria, joissa toisessa käytettiin Carafan traditionaalisia ja toisessa Saxin uusia soittimia. Tarkoituksena oli selvittää, kumpi soittimisto kuulostaisi paremmalta ulkona kenttäolosuhteissa. Vaikka osa Saxin soittajistosta sai uudet soittimet käteensä vain päivää ennen katselmusta, ja Carafa yritti muutenkin kaikin tavoin sabotoida Saxia, komitea vaikuttui uusista soittimista. Saxhorn-soittimista kehittynyt baritonitorvi, 26 bassoklarinetti sekä saksofonit kuuluvat nykyisin vakiintuneeseen puhallinorkesterikokoonpanoon. (Whitwell 2010, 281–285.) 2.4.3 Wilhelm Wieprecht Wilhelm Wieprecht (1802–1872) oli sotilasmusiikin keskeinen vaikuttaja. Hän sekä kehitteli että paranteli soittimia kuten kornetteja, trumpetteja ja käyrätorvia. Wieprecht organisoi soittokuntia, vakiinnutti kokoonpanoja, sävelsi, sovitti sekä toimi kapellimestarina. Wieprecht on Preussin sotilasmusiikin l’état c’est moi, kuten Hans von Bülow, yksi 1800-luvun tunnetuimmista muusikoista ja musiikkikriitikoista, totesi (Whitwell 2010, 269). Wieprecht tuli kuuluisaksi myös järjestämistään suurista ulkoilmakonserteista, joita voidaan pitää tattoon4 esikuvana. Tunnetuin niistä on Venäjän keisarin Nikolai I:n valtiovierailun kunniaksi pidetty konsertti vuonna 1838. Orkesterissa oli 1000 puhaltajaa ja 200 lyömäsoittajaa (Whitwell 2010, 271). Voi vain kuvitella millaisen vaikutuksen se aikanaan teki! Wieprecht ja Sax olivat kilpakumppaneita, joten Wieprecht ei hyväksynyt saksofoneja orkesterinsa kokoonpanoon. Ne otettiin Saksassa sotilassoittokuntien käyttöön vasta vuonna 1935. Wieprechtin jalkaväkisoittokunnat olivat isoja noin 50 soittajan puhallinorkestereita. Tarkempi kokoonpano löytyy taulukosta sivulta 51. 2.5 Puhallinorkesteri, merkittävä klassisen musiikin tunnetuksi tekijä 1800-luvun puoliväli oli sotilassoittokuntien kulta-aikaa. Koska ei ollut radiota eikä muuta kuunneltavaa mediaa, puhallinorkestereiden konsertit olivat yksi klassisen musiikin merkittävistä lähteistä. Sinfoniaorkestereiden ja puhallinorkestereiden roolijaoksi muodostui se, että sinfoniaorkesteri esiintyi aristokratialle ja yhteiskunnan eliitille, kun taas puhallinorkesteri soitti kaikille. (Foster 2013, 40.) Tämä johtui todennäköisesti siitä, että puhallinorkestereita oli huomattavasti enemmän ja ne konsertoivat usein ulkona. Puhallinorkestereiden kehittyessä alkoi myös konserttitoiminta kasvaa huomattavasti 1830-luvulta lähtien. Vaikka suuri osa ohjelmistosta oli transkriptioita eli soitinnuksia orkesteriteoksista, tehtiin puhallinorkestereille yhä enemmän myös alkuperäissävellyksiä. (Whitwell 2010, 292.) 4 Esitys, jossa orkesterit soittavat ja marssivat muodostaen erilaisia kuvioita. Nykyään mukana usein myös tanssijoita, laulajia sekä sotilasmusiikkiin liittyviä elementtejä kuten signaaleja ja kivääritaitoesityksiä. 27 Saksa oli eurooppalaisen musiikin suurvalta koko 1800-luvun ja aina toiseen maailmansotaan saakka. Saksalla oli suuri vaikutus myös Suomen musiikkikulttuuriin. Ennen 1890-lukua lähes kaikki eturivin suomalaiset muusikot ja musiikkivaikuttajat opiskelivat Saksassa. Erityisesti vuosisadan puolivälissä Suomessa toimineet orkesterisoittajat olivat usein myös syntyperältään saksalaisia. (Kurkela 2017, 7 ja 9–10.) Saksassa myös puhallinmusiikki kukoisti 1800-luvulla. Jokaisessa pikkukaupungissakin oli sotilassoittokunta. Isoimmissa kaupungeissa soittokunnat olivat osa kulttuuritarjonnan eliittiä ja ne pitivät konsertteja lähes päivittäin. Puhallinorkesterit olivat 1800- luvun puolivälissä keskimäärin 50–60 soittajan kokoonpanoja. Berlioz antaa meille hyvän aikalaiskuvauksen Saksan puhallinmusiikista muistelmissaan: Mitä tulee armeijan soittokuntiin, on mahdotonta olla kuulematta ainakin joitain niistä, koska ne kiertävät esiintymässä kaikkialla Berliinissä marssien tai ratsain. Nämä yksittäiset soittokunnat eivät kuitenkaan anna käsitystä niistä majesteettisen suurista kokoonpanoista, jotka Berliinin ja Potsdamin sotilasmusiikin ylikapellimestari (Wiprecht) [sic] voi muodostaa, milloin vain haluaa. Ajatelkaa, hänellä on alaisuudessaan enemmän kuin kuusisataa muusikkoa. Kaikki hyviä nuotinlukijoita, teknisesti taitavia, puhtaasti soittavia soittajia, joille luonto on suonut väsymättömän ansatsin. Tapa, jolla trumpetit, käyrätorvet ja kornetit soittavat korkeita ääniä, on jotain sellaista, mihin meidän muusikkomme eivät pysty. He ovat pikemminkin muusikoiden rykmenttejä kuin rykmenttien muusikoita. Preussin kruununprinssi aavisti kiinnostukseni päästä kuulemaan ja tutustumaan hänen muusikoihinsa. Hän ystävällisesti kutsui minut kotiinsa, jonne hän oli pyytänyt Wiprechtin järjestämään yksityisen matinean minua varten. (Tayeb & Austin 2005.)5 5 Quant aux bandes militaires, il faudrait y mettre bien de la mauvaise volonté pour ne pas en entendre au moins quelques- unes, puisqu’à toutes les heures du jour, à pied ou à cheval, elles parcourent les rues de Berlin. Ces petites troupes isolées ne sauraient toutefois donner une idée de la majesté des grands ensembles que le directeur-instructeur des bandes militaires de Berlin et de Potsdam (Wiprecht) peut former quand il veut. Figurez-vous qu ’il a sous ses ordres une masse de six cents musiciens et plus, tous bons lecteurs, possédant bien le mécanisme de leur instrument, jouant juste, et favorisés par la nature de poumons infatigables et de lèvres de cuir. De là l’extrême facilité avec laquelle les trompettes, cors et cornets donnent les notes aiguës que nos artistes ne peuvent atteindre. Ce sont des régiments de musiciens et non des musiciens de régiment. M. le prince de Prusse, allant au-devant du désir que j’avais d’entendre et d’étudier à loisir ses troupes musicales, eut la gracieuse bonté de m’inviter à une matinée organisée chez lui à mon intention, et de donner à Wiprecht des ordres en conséquence. 28 Yksi 1800-luvun keskeisistä saksalaisista puhallinorkesteriteoksista on Richard Wagnerin (1813– 1883) Trauersinfonie (1844). Kun Carl Maria von Weberin (1786–1826) maalliset jäännökset siirrettiin 14. joulukuuta 1844 Englannista Saksaan, Friedrichstadtin katoliselle hautausmaalle, Wagner sävelsi Trauermusikin soihtukulkueelle Weberin viimeiseen lepopaikkaan. (Votta 1994, 167.) Wagner kirjoitti aiemmin samana vuonna myös toisen teoksen Sei uns gegrüßt! Festmusik zum Empfang des Könings Friedrich August sotilassoittokunnalle ja mieskuorolle (1844) sekä Huldigungsmarschin vuonna 1864. Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1867 järjestettiin puhallinorkesterikilpailu, johon osallistui orkestereita Ranskan lisäksi Preussista, Itävallasta, Venäjältä, Espanjasta, Belgiasta, Badenista, Hollannista ja Baijerista. Ensimmäisen palkinto jaettiin kolmen orkesterin kesken: Preussin (kapellimestarinaan Wieprecht), Itävallan (kapellimestarinaan Michael Zimmermann) ja Ranskan (kapellimestarinaan Jean-Georges Paulus). Preussin orkesteri oli festivaalin suurin, 85 soittajaa. (Foster 2013, 40.) Puhallinorkestereiden suuresta suosiosta kertoo, että itävaltalaisen soittokunnan jäähyväiskonserttia Tuileries’n puistoon yritti päästä kuulemaan 200 000 pariisilaista, viidesosa kaupungin asukkaista tuohon aikaan. (Whitwell 2010, 296.) Itävallassa, kuten monissa maissa vielä nykyäänkin, oli tyypillistä, että sotilassoittokunnat osallistuivat kirkolliseen toimintaan. Usein säveltäjät kirjoittivat kokonaisen messun kuorolle, jota soittokunta säesti. Vastaavanlaisia teoksia löytyy Neukommilta, Schidermayrilta, Lisztiltä ja tietenkin Brucknerilta. Tunnetuin niistä on Brucknerin e-molli-messu sekakuorolle ja puhallinorkesterille. Sen lisäksi hän teki kuusi muuta teosta, joita ei ole kustannettu. (Whitwell 2010, 326.) Monet tunnetut säveltäjät, kuten Giuseppe Verdi (1813–1901) ja Gioachino Rossini (1792–1868), olivat puhallinorkestereiden kasvatteja. Rossinin isä soitti trumpettia puhallinorkesterissa, Verdi soitti klarinettia sekä johti puhallinorkesteria. Molemmat myös sävelsivät puhallinorkesterille, mutta Verdin sävellykset ovat kadonneet. Rossinilta on kuitenkin säilynyt ainakin neljä teosta. Työskennellessään Pariisissa Rossini kuuli ranskalaisia puhallinorkestereita, ja hän käyttikin sävellyksissään tuon ajan ranskalaista kokoonpanoa, joka oli italialaista isompi. (Foster 2013, 123– 124.) Italiassa 1800-luvun jälkipuoliskolla oli tyypillistä, että puhallinorkesteri piti konsertin teatterin ulkopuolella ennen oopperan alkamista. Hyvin usein Verdi, Rossini ja Puccini kirjoittivat 29 puhallinorkesterille näyttämön sivulta soitettavan osuuden myös oopperaan. Verdin kuultua oopperassa erittäin huonoa puhallinorkesteria traditio valitettavasti katkesi hänen kohdallaan. Puhallinorkesteritraditio kantautui Etelä-Italiaan Espanjasta ja Pohjois-Italiaan puolestaan Itävallasta. Tästä syystä orkestereiden sointi on vielä nykyäänkin erilainen, etelässä huomattavasti tummempi, vaikka siellä ei käytetä selloja Espanjan tapaan. Italiassa syntyi vuonna 1836 kummallisuus, Fanfara dei Bersaglieri, sotilassoittokunta, joka soittaa paraateissa myös hölkäten. Nämä niin sanotut ”juoksubändit” eivät kuitenkaan ole ammattisoittokuntia. (Loss 2019.) Italian puhallinmusiikki lähti nousuun Italian yhdistymisen yhteydessä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Silloin syntyi paljon kansallishenkistä puhallinmusiikkia. Vuoteen 1888 mennessä Italiassa oli jo 6000 siviilipuhallinorkesteria. Eräiden isoimpien orkestereiden, kuten Musique municipal de Milanin, ohjelmistoon saattoi kuulua jopa 2000 teosta. (Whitwell 2010, 308.) Italian puhallinmusiikin korkeasta tasosta kertoo Severio Mercadanten (1795–1870) sävellys Omaggio a Bellini noin vuodelta 1850 sekä vuoden 1878 Napolin puhallinorkesterisävellyskilpailun voittajateos Camille de Nardisin (1857–1951) Il Giudizio Universale. Siinä on kuultavissa vahvasti aikansa oopperatyyliä Verdin tapaan. David Whitwellin mukaan ’soitinperheen’ käsitteeseen perustuva kokoonpano vakiintui Italiassa vuonna 1894 kapellimestari Alessandro Vesellan (1860–1929) ehdotuksesta. Sillä oli vaikutus italialaisiin puhallinorkestereihin 1900-luvulle saakka. (Whitwell 2010, 309.) Syntyi isoja, yli 100 soittajan puhallinorkestereita, jotka sisälsivät paljon erikoissoittimia. Esimerkiksi klarinettiryhmään kuului es-klarinetin, b-klarinettien, alttoklarinetin ja bassoklarinetin lisäksi myös pikkoloklarinetti sekä kontrabassoklarinetti. 2.5.1 Torvensoitolla eroon viinasta 1800-luvun puolivälissä Isossa-Britanniassa muodostui vahva vaskipuhallinyhtyekulttuuri teollistumisen yhteydessä. Monet brass bandit6 kehittyivät alun perin puhallinorkestereista, kuten Black Dyke Mills Band7, jossa puupuhaltimet korvattiin vaskipuhaltimilla. Soittajat olivat usein kaivostyöläisiä, ja tehtaat sponsoroivat orkestereita. Soittamista pidettiin hyvänä harrastuksena: se 6 Käytän englanninkielistä termiä, koska nimityksellä brass band viittaan tiettyyn brittiläiseen vaskipuhaltimien kokoonpanoon. 7 https://www.blackdykeband.co.uk https://www.blackdykeband.co.uk/ 30 piti pois pahanteosta eli viinanjuonnista, uhkapeleistä ja politikoinnista. Perinteisiin kuuluukin, että pelastusarmeijalla on satoja brass bandeja. Brass band -kulttuuriin ovat alusta asti kuuluneet vahvasti kilpailut, ja niitä järjestetään nykyäänkin säännöllisesti. Vuonna 1860 kansallisia brass band -kilpailuja Crystal Palacessa oli päivittäin seuraamassa 20 000 kuulijaa. Vuonna 1896 Briteissä järjestettiin jopa 240 brass band -kilpailua (Whitwell 2010, 309–312.) Nykyään kilpailukappaleina on tilaussävellyksiä, jotka ovat usein erittäin virtuoosisia. Useimmiten säveltäjät tekevät niistä itse version saman tien myös sinfoniselle puhallinorkesterille. Olen päässyt seuraamaan brass bandien Euroopan mestaruuskilpailuja Itävallassa, Linzissä vuonna 2010, ja taso oli suorastaan mykistävän korkea. Perinteisen brittiläisen brass bandin kokoonpanoon kuuluu 27–29 soittajaa: Sopraanokornetti (Es), yhdeksän kornettia (B), flyygelitorvi (B), kolme alttotorvea (Es), kaksi baritonitorvea (B), kaksi tenoripasuunaa (B), bassopasuuna, kaksi eufoniumia (B), neljä tuubaa (kaksi Es, kaksi B) ja kaksi– neljä lyömäsoittajaa. Vuonna 1895 Isossa-Britanniassa oli jopa 5045 brass bandia, nykyään niitä on noin 1200. (Holman 2018.) Brass bandit ovat hyvin suosittuja myös Japanissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. (The Smoky Mountain Brass Band 2020.) Brass bandeillä ja niiden virtuoosisella ohjelmistolla, traditiolla käyttää vibratoa sekä lämpimällä täyteläisellä soundilla on mielestäni ollut suora vaikutus myös Ison- Britannian sinfonia- ja puhallinorkestereiden sointiin. 2.5.2 Ohjelmisto 1800-luvulla Puhallinorkesterien konserttiohjelmistot koostuivat 1800-luvulla pääosin transkriptioista eräitä suurteoksia lukuun ottamatta. Ooppera-alkusoittojen lisäksi esitettiin sovituksia orkesterimusiikin tunnetuimmista teoksista kuten Beethovenin, Brahmsin, Tšaikovskin ja Brucknerin sinfonioista. Monet säveltäjät jopa erikseen toivoivat teoksiaan sovitettavan puhallinorkesterille. Johannes Brahms kirjoitti kustantaja Fritz Simrockille vuonna 1880: ”Pyydän antamaan Akateemisen juhla-alkusoiton sovitettavaksi sotilassoittokunnalle. Se kiinnostaisi minuakin, jos vain tietäisin paremmin, kuinka se tehdään.” (Natvig 2003, 77.)8 Vastaavasti Spontini, Meyerbeer sekä Liszt pyysivät Wieprechtiä sovittamaan teoksiaan sotilassoittokunnalle, ja Wagner antoi luvan usean teoksensa transkriptiolle. (Natvig 2003, 77.) 8 ”Please let Academic Festival Overture be arranged for military band. It would attract me if only I knew better how to do it”. 31 1800-luvun merkittävien säveltäjien puhallinorkesteriteoksia ovat Ludvig van Beethovenin Militär- Marsch in D (1816), Felix Mendelssohn-Bartholdyn Ouverture für Harmoniemusik (1824), Gioachino Rossinin Pas Redoublé (1837), Hector Berliozin Grande Symphonie Funèbre et Triomphale (1840), Richard Wagnerin Trauermusik (1844) ja Edvard Griegin Sørgemarsj over Rikard Nordraak (1866). Yksi tuon ajan esitetyimmistä puhallinsävellyksistä on italialaisen Camille de Nardisin Il Giudizio Universale (1878). Vaikka tutkimukseni keskittyy sinfoniseen puhallinmusiikkiin, ei pidä unohtaa puhallinorkesterimusiikin olennaista osaa, marssimusiikkia. Tunnetuimpia marssisäveltäjiä ovat saksalaiset Franz von Bon (1861–1956), Carl Teike (1864–1922), Herman Ludwig Blankenburg (1876–1956) sekä amerikkalainen John Philip Sousa (1854–1932), itävaltalainen Josef Franz Wagner (1856–1908), tšekkiläinen Julius Fučik (1872–1916) ja englantilainen Kenneth Alford (1881–1945). 2.6 Maailmansotien vaikutus puhallinorkestereihin Ennen maailmansotia 1900-luvun alussa Euroopassa oli paljon puhallinorkestereita. Ne olivat usein korkeatasoisia ja konsertoivat säännöllisesti. Kokoonpano alkoi vakiintua ja orkestereille alettiin säveltää yhä enemmän. Sodan tiimellyksessä sotilassoittokuntien tehtävänä oli vahvistaa kansallistunnetta sekä esiintyä erilaisissa seremonioissa. Sotien jälkeen monessa maassa puhallinorkesterikulttuuri armeijan alas ajamisen myötä ainakin hetkellisesti romahti. Yhdysvalloissa ja Japanissa kävi päinvastoin. Amerikkalaiset huomasivat ensimmäisessä maailmansodassa englantilaisten ja ranskalaisten puhallinorkestereiden korkean tason, mikä innoitti heidät kehittämään omia sotilassoittokuntiaan. Japanissa puolestaan aloitettiin vuonna 1912 kouluorkesteriohjelmat, jotka saivat suuren suosion toisen maailmansodan jälkeen. 2.6.1 Saksa Saksassa puhallinorkesterit kukoistivat 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Saksassa oli jopa 550 sotilassoittokuntaa, joissa oli yhteensä yli 15 000 soittajaa. Saksan hävittyä sodan orkestereita jäi Versailles’n rauhansopimuksen jälkeen jäljelle 140, ja jokaisessa soittokunnassa oli vain 24 soittajaa ja yksi kapellimestari. Armeijan vahvistuessa myös sotilassoittokuntien määrä jälleen kasvoi, mutta soittajien taso ei kuitenkaan ollut enää yhtä korkea kuin aiemmin. (Natvig 2003, 74–75.) 32 Yksi Saksan armeijan sotilaista, säveltäjä Paul Hindemith (1895–1963), tutustui sotilassoittokuntaan ensimmäisessä maailmansodassa. Hänet määrättiin palvelusaikaan soittamaan bassorumpua soittokunnassa sekä viulua jousikvartetissa. Hindemith aloitti vuonna 1923 Donaueschingenin festivaalin taiteellisena johtajana Saksassa. Hän koki, ettei puhallinmusiikki nauttinut ansaitsemaansa arvostusta, joten hän halusi tuoda sitä esille yhdessä mekaanisen musiikin kanssa. Hän kutsui vuoden 1926 festivaalille säveltäjiä tekemään uusia teoksia puhallinkokoonpanoille ja sotilassoittokunnille. Syntyi konsertillinen uusia sävellyksiä: Ernst Křenekin Drei lustige Märsche op. 44, Ernst Peppingin Kleine Serenade für Militärorchester, Ernst Tochin Spiel für Militärorchester op. 39, Hindemithin Konzertmusik für Blasorchester op. 41. (Carmichael 2003, 144.) Hindemithin musiikki ei koskaan ollut natsien suosiossa. Propagandaministeri Joseph Goebbels nimittikin häntä julkisesti atonaaliseksi meluntekijäksi. Paremman ilmapiirin toivossa ja osittain myös säveltäjän vaimon juutalaisen syntyperän vuoksi Hindemithit muuttivat Sveitsiin vuonna 1939. Vuotta myöhemmin 1940 he muuttivat edelleen Yhdysvaltoihin, jossa Hindemith opetti muun muassa Yalen yliopistossa. Vuonna 1951 Hindemith sävelsi U.S. Army Bandille toisen puhallinorkesteriteoksensa Symphony in B-flat. (Foundation Hindemith 2021.) Teos edustaa hyvin hänen myöhäistä sävellystyyliään, jota leimaa vahvasti kontrapunktisuus. Natsi-Saksan aikaan (1933–1945) monet sävellykset olivat mustalla listalla. Moderni kokeellinen musiikki oli kielletty, ja monet säveltäjät joutuivat pakenemaan maasta (Heron & Reynish 2012– 2020a). Hermann Göringin johtamat ilmavoimat olivat kuitenkin sotilasmusiikin edelläkävijä. Göring antoi ilmavoimien ylikapellimestari Hans-Felix Husadelille ison budjetin, jolla Husadel onnistui tilamaan uutta musiikkia sekä saamaan nuoria kapellimestareita tekemään sovituksia orkestereilleen. Kokoonpanoon kuuluivat poikkeuksellisesti myös saksofonit ja suuri klarinettiryhmä. Tätä kutsuttiin nimellä Luftwaffenmusik. (Heidler 2018.) Saksan Luftwaffen orkesterit kapellimestarinsa Hans Felix Husadelin johdolla innoittivat 1930–1940 säveltäjiä, kuten Harald Genzmeriä, Paul Höfferiä, Erwin Dresselia, Bruno Stürmeria, Hermann Grabneria ja Eberhard L. Wittmeriä tekemään uutta musiikkia puhallinorkesterille (Bly 1994, 195). Ilmavoimien kokoonpano otettiin malliksi, kun toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1955 sotilassoittokuntia perustettiin uudestaan. Jokaiseen 24 soittokuntaan tuli 60 soittajaa. Myös Itä- Saksassa kehitettiin sotilassoittokuntia samalla periaatteella, ja niitä oli jopa 18. (Heidler 2018.) 33 2.6.2 Iso-Britannia Isossa-Britanniassa Gustav Holst (1874–1934) pasunistina ja pedagogina näki aitiopaikalta, kuinka puhallinorkesterit soittivat marssien lisäksi lähes pelkästään transkriptioita. Hän sävelsi vuonna 1909 teoksen The First Suite in E-Flat for Military Band, Op. 28 No.1 ja kaksi vuotta myöhemmin teoksen The Second Suite in F for Military Band, Op. 28 No.2. Holstin sävellykset nostivat osaltaan puhallinmusiikin arvostusta ja innoittivat myös muita säveltäjiä tekemään puhallinorkesteriteoksia. Suurena haasteena oli kuitenkin edelleen kokoonpanon kirjavuus. Siitä syystä Holst joutui ensimmäisessä sarjassaan kirjoittamaan useita vaihtoehtoisia stemmoja. Eversti John Arthur Coghill Somerville (1872–1955) toimi the Royal Military School of Musicin komentajana vuosina 1920–1925. Somerville kampanjoi vahvasti alkuperäisen puhallinorkesterimusiikin puolesta ja yritti saada orkesterisäveltäjiä kiinnostumaan kokoonpanosta. Vuonna 1921 Somervillen johdolla brittiläiset vakiinnuttivat sotilassoittokuntiensa koon ja soittimet. Muun muassa altto- ja bassoklarinetti sekä tenoritorvi poistettiin kokoonpanosta ja tilalle tulivat saksofonit. Seuraavana vuonna Holstin toinen sarja kustannettiin uudelle standardoidulle kokoonpanolle, ja vuotta myöhemmin kantaesitettiin Vaughan Williamsin (1872–1958) English Folk Song Suite (1923) sekä Toccata Marziale (1924). (Mitchell 1994, 116–117.) Yksi ajan merkittävimmistä teoksista on Holstin Hammersmith (1930). Sotilassoittokunnat ovat Heron & Reynishin mielestä valitettavasti toisen maailmansodan jälkeen keskittyneet viihde- ja seremoniamusiikkiin. Tämä on johtanut ohjelmiston yksipuolistumiseen ja tilaussävellysten kuihtumiseen (Heron & Reynish 2012–2020b). 2.6.3 Ranska ja Belgia Samoihin aikoihin yksi merkittävimmistä piano-puhallinorkesterisävellyksistä syntyi vuonna 1924 Ranskassa. Igor Stravinskyn (1882–1971) Concerto pour piano et instruments à vent -teoksen ensiesitys oli Pariisin oopperatalossa 22.5.1924. Kapellimestarina toimi Serge Koussevitzky (1874– 1951) ja solistina säveltäjä itse. Belgiassa puolestaan toimi opettajansa Paul Gilsonin (1865–1942) innoittamana säveltäjien ryhmä Les Synthétistes (1925–1931), jonka tarkoituksena oli nostaa belgialaisen musiikin asemaa ja saada uusia teoksiaan esitettyä. Ryhmä teki tiivistä yhteistyötä Groot Harmonieorkest van de Belgische Gidsenin kanssa. (Pieters 2018, 345–350.) Alueella on pitkät perinteet ja paljon tasokkaita harrastaja- sekä ammattiorkestereita. Vuonna 1832 perustettu belgialainen Groot Harmonieorkest van de Belgische Gidsen (76 soittajaa) sekä vuonna 1848 perustettu ranskalainen L’Orchestre d’harmonie de la Garde Republicaine (88 soittajaa) 34 kuuluvat maailman parhaisiin puhallinorkestereihin. (Pieters 2018, 11, 530–531; Orchestre de la Garde Républicaine 2022). Ne ovat tehneet lukuisia äänitteitä ja innoittaneet säveltäjiä tekemään uutta sinfonista puhallinmusiikkia. 2.6.4 Italia Italiassa puhallinorkesteri yhdistettiin juhliin ja oopperaan, mutta italialaisen puhallinasiantuntijan Andrea Lossin (1977–) mukaan asenne kuitenkin kääntyi kielteiseksi Mussolinin aikaan. Italiassa järjestettiin hänen aikanaan yleisiä, kaikille pakollisia liikuntatuokioita, joissa puhallinorkesterit soittivat fasismin hengessä sävellettyä musiikkia tunnelman luomiseksi. Idea liikunnasta ja kannustavasta musiikista oli varmasti hyvä, mutta orkesterit liitettiin tähän pakolliseen urheiluun, mistä moni ei pitänyt. Monet säveltäjät eivät halunneet tehdä musiikkia fasisteille, ja niitä, jotka sävelsivät, boikotoitiin myöhemmin. Lossin mukaan tämän myötä menetettiin kokonainen ikäluokka niin soittajia, säveltäjiä kuin kuulijoitakin. Orkesteritoiminnan elpyessä 1980-luvulla ohjelmistoon otettiin kevyttä amerikkalaista ja hollantilaista puhallinmusiikkia. Monet alkuperäiset italialaiset teokset, kuten Giuseppe Manenten (1867–1941) sävellykset, unohdettiin. Hän julkaisi aikanaan jopa 800 teosta puhallinorkesterille. Monet niistä kuuluvat perusrepertuaariin Japanissa, mutta juuri kukaan ei soita niitä Italiassa. (Loss 2019.) Tunnetuin 1900-luvun italialainen puhallinorkesteriteos on Ottorino Respighin (1879–1936) Huntingtower, jonka Amerikan puhallinkapellimestariyhdistys tilasi kolmanteen vuosikokoukseensa vuonna 1932. Yhdistyksen pyrkimyksenä oli kehittää Amerikan puhallinmusiikkikulttuuria tilaamalla uutta musiikkia aikansa johtavilta säveltäjiltä. Huntingtowerin lisäksi kyseisessä konsertissa oli myös muita kantaesityksiä, kuten Gustav Holstin Hammersmith. Konsertti oli samalla myös muutamaa viikkoa aiemmin kuolleen Philip Sousan muistokonsertti. (Mitchell 2003, 117–118, 121.) 3 SINFONINEN PUHALLINORKESTERI NYKYÄÄN 3.1 Puhallinorkesterit kansainvälisesti Työskennellessäni kapellimestarina, ja viime vuosina myös tutkimukseni myötä, olen päässyt kuulemaan lukuisia puhallinorkestereita maailmalla. Suurin osa ammattipuhallinorkestereista on armeijan tai poliisin orkestereita, jotka yhä enemmän esittävät myös sinfonista puhallinmusiikkia. 35 Vielä nykyäänkään puhallinorkestereissa ei juuri tunneta vierailevia kapellimestareita. Se on osaltaan vaikuttanut siihen, että monet sävellykset puhallinorkesterille tunnetaan vain paikallisesti. Taso vaihtelee suuresti niin ammattiorkestereiden kuin harrastelijoiden keskuudessa. Useimmiten olen kuitenkin yllättynyt myönteisesti. Yleensä taiteellinen johtaja on vastuussa koko orkesterin toiminnan johtamisesta ja työskentelee usein sotilassoittokunnissa myös henkilöstöjohtajana. Kapellimestarin rooli nousee siis erittäin merkittäväksi sekä orkesterin tason että kaiken toiminnan osalta. Toisin kuin Amerikassa, Australiassa ja Japanissa, Euroopassa puhallinorkesterit toimivat pääosin peruskoulun ulkopuolella. Nuoriso-orkesterit ovat useimmiten osa musiikkiopiston ja konservatorioiden järjestämää opetusta. Toisen maailmansodan jälkeen nuorisopuhallinorkestereista on tullut Euroopassa yhä tärkeämpi osa orkesterikoulutusta. Esimerkiksi Unkarin 500 puhallinorkesterista 70 prosenttia on nuoriso-orkestereita ja suurin osa Saksan 7000 harrastelijapuhallinorkesterista järjestää nuorisopuhallinorkesteritoimintaa. (Bly 1994, 198.) 3.1.1 Keski-Eurooppa Hollannista, Belgiasta, Luxemburgista ja Ranskasta löytyy puhallinorkestereiden lisäksi brass bandeja sekä fanfaariyhtyeitä, jotka ovat muodostuneet brass bandien tavoin teollisuustyöntekijöiden harrastustarpeisiin. Alun perin fanfaarityhtyeet muodostuivat saksofoniryhmästä, johon toisinaan lisättiin muita instrumentteja, kuten trumpetteja ja pasuunoita tuomaan lisäväriä. Nykyään fanfaariyhtyeen peruskokoonpano on seuraava: sopraanosaksofoni, alttosaksofoni, tenorisaksofoni ja baritonisaksofoni, kolme flyygelitorvea, kolme kornettia ja kaksi trumpettia, kolme käyrätorvea, kolme pasuunaa, kaksi tenoritorvea, kaksi baritonia, es-tuuba ja Bb-tuuba sekä perkussiot. Kokoonpanolle on kirjoitettu muutamia merkittäviä alkuperäisiä sävellyksiä kuten Paul Gilsonin (1865–1942), Marcel Pootin (1901–1988) ja Henk Badingsin (1907–1987) teokset. (Bly 1994, 193,199.) Keski-Euroopassa on tavallista, että sävellyksistä tehdään suoraan eri versiot puhallinorkesterille, brass bandille ja fanfaariyhtyeelle. Nuotteja tilatessa onkin syytä olla tarkkana, minkä version haluaa. Sekä Belgiassa että Hollannissa on todella korkeatasoisia puhallinorkestereita ja siellä sävelletään paljon uutta sinfonista puhallinmusiikkia. Alueella on myös useita suuria nuottikustantajia kuten, Molenaar, de Haske ja Hafabra Music. Saksassa oli yli sata vuotta sitten 550 sotilassoittokuntaa, nykyään niitä on enää 12. Armeija ei ole Saksassa korkeassa arvossa, joten ei ole sotilasmusiikkikaan. Monessa osavaltiossa poliisien orkesterit ovat tasokkaita ja esittävät paljon sinfonista puhallinmusiikkia. Yksi näistä on Münchenissä Baijerin Poliisiorkesteri, johon minulla oli ilo tutustua. Viime vuosina Saksasta on kantautunut 36 kuitenkin valitettavan vähän uutta sinfonista puhallinmusiikkia. Harrastajapuhallinorkestereita maassa on kuitenkin jopa 7000 (Foster 2013, 211). Itävallassa on noin 2200 puhallinorkesteria. Useimmilla alueilla on oma orkesteri, jota kylät ja kaupungit tukevat. Sveitsissä on kutakuinkin saman verran harrastelijaorkestereita, niistä tosin vajaa kolmannes, 28 prosenttia on brass bandeja. (Bly 1994, 193.) Harrastelijaorkesterit ovat erittäin korkeatasoisia, esimerkkinä Euroopan tunnetuimpiin puhallinmusiikin säveltäjiin kuuluvan Franco Cesarinin (1961–) johtama Civica Filarmonica di Lugano, joka on kantaesittänyt ja taltioinut suuren osan johtajansa tuotannosta. Sveitsistä tulee paljon uutta puhallinmusiikkia. Pyytäessäni apua teosluetteloani varten sveitsiläiseltä puhallinmusiikin asiantuntijalta, kapellimestari Stéphane Delleyltä, hän lähetti minulle listan, jossa oli yli 1200 sävellystä. Pyynnöstäni Delley valitsi listalta 25 kappaletta, joita hän erityisesti suosittelee ja ajattelee niiden kiinnostavan sekä yleisöä että muusikoita. Sveitsissä myös järjestetään vuosittain yksi Euroopan suurimmista puhallinmusiikin festivaaleista, Basel Tattoo. Myös Tšekissä on aktiivinen puhallinorkesterikulttuuri. Siellä valtiollinen edustusorkesteri on poliisiorkesteri, Hudba Hradní stráže a Policie České republiky, jonka ylikapellimestarina toimii Václav Blahunek (1971–) Hän on Tšekin merkittävimpiä puhallinorkesterivaikuttajia. Blahunek on tilannut ja kantaesittänyt paljon uutta puhallinmusiikkia ja toiminut myös WASBE:n (World Association for Symphonic Bands and Ensembles) hallituksessa. Maassa on noin 1000 harrastelijapuhallinorkesteria (Foster 2013, 211). Unkarissa puhallinmusiikin harrastaminen on erittäin aktiivista. Maassa on useita korkeatasoisia yliopistojen puhallinorkestereita sekä poliisin ja armeijan soittokuntia. Unkarissa toimii myös monia puhallinorkesterisäveltäjiä, tunnetuimpana Frigyes Hidas (1928–2007), jonka esitetyin puhallinorkesteriteos on Requiem neljälle solistille, kuorolle ja puhallinorkesterille. 3.1.2 Iso-Britannia Isossa-Britanniassa monet puhallinmusiikin konferenssit ovat edistäneet puhallinmusiikin esittämistä ja säveltämistä. Manchesterissa The Royal Northern College of Musicissa järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen konferenssi kapellimestareille, kustantajille ja säveltäjille vuonna 1981. Konferenssi antoi sysäyksen brittiläiselle sinfoniselle puhallinorkesterimusiikille, ja sen jälkeen konferensseja on järjestetty useasti. Ne ovat toimineet hyvänä alustana tilaussävellyksille ja niiden esittämiselle. Suuri 37 osa teoksista on vakiintunut kansainväliseen puhallinorkestereiden ohjelmistoon. (Reynish 1994, 188–189.) Yksi viime vuosikymmenten merkittävimmistä Euroopan puhallinorkesterivaikuttajista on ollut Timothy Reynish (1938–). Hän aloitti työskentelyn Royal Northern College of Musicissa (RNCM) vuonna 1975 ja johti siellä 25 vuotta puhallin- ja lyömäsoitinosastoa. Reynish on kirjoittanut artikkeleita puhallinmusiikista sekä tilannut, kantaesittänyt ja äänittänyt lukemattoman määrän sävellyksiä. Vielä nykyäänkin RNCM:n opiskelijaorkesteri äänittää kahdesti vuodessa uutta sinfonista puhallinmusiikkia. Reynishin jalanjälkiä seuraa Mark Heron. 3.1.3 Etelä-Eurooppa Sinfoniset puhallinorkesterit ovat Italiassa suuria, usein yli 100 soittajan kokoonpanoja. Harrastelijaorkestereita Italiassa on jopa 3000 (Foster 2013, 211). Niiden lisäksi Roomassa toimii kahdeksan yli 100 soittajan ammattiorkesteria armeijan ja poliisin alaisuudessa, ja myös Napolissa toimii yksi vastaava orkesteri (Loss 2019). Kokoonpanot ovat perinteisesti isoja, koska orkesterit pitävät paljon ulkoilmakonsertteja. Kävin tutustumassa Roomassa Banda Musicale dell'Arma dei Carabinieriin (yli 100 soittajaa). Kokoonpanon soittimisto oli vahvistettu 1900-luvun alussa ja se sisälsi paljon erikoissoittimia jokaisesta puhallinryhmästä. Vakiokokoonpanoon kuului esimerkiksi klarinettiryhmässä pikkoloklarinetti ja kontrabassoklarinetti. Poikkeuksellinen soittimisto rajaa uuden musiikin lähes kokonaan ohjelmistosta, koska kaikki pitää sovittaa uudelleen. Orkesterin kapellimestareiden Massimo Martinellin ja Ciafrei Massimilianon mukaan he esittävät pääasiassa marsseja, oopperaa, alkusoittoja ja muita klassisia suosikkisävellyksiä. Alkuperäistä sinfonista puhallinmusiikkia ohjelmistossa on todella vähän, sekin pääosin orkesterin omien kapellimestareiden säveltämää ja kustantamatonta materiaalia. Rooman lisäksi kävin Pohjois-Italiassa pienessä Rovereton kylässä, jossa toimii erittäin aktiivinen puhallinorkesteri. Kapellimestarinsa Andrea Lossin johdolla, he esittävät sinfonisen puhallinmusiikin perusohjelmistoa, soitinnuksia, kanta-esityksiä ja tilaussävellyksiä. Toiminta vaikutti kaikin puolin korkeatasoiselta. Espanjassa ja Portugalissa on paljon tasokkaita sinfonisia puhallinorkestereita. Espanjassa eniten orkestereita löytyy Valencian ja Galician alueilta. Valencian provinssissa väkiluku on noin kaksi 38 miljoonaa, ja useimmista kylistä löytyy vähintään yksi orkesteri. Alueella on 360 rekisteröityä puhallinorkesteria, jotka useimmiten ovat yli 100 soittajan kokoonpanoja; eräissä puhallinyhteisöissä on jopa tuhat jäsentä. Orkesteriyhdistys kouluttaa useimmiten soittajansa itse, mikä uskoakseni sitouttaa elinikäiseen musiikkiharrastukseen paremmin kuin musiikkiopistojärjestelmä. Ensimmäiset kaksi vuotta opiskellaan säveltapailua ja vasta sen jälkeen, yleensä kahdeksan vuoden ikäisenä, aletaan opiskella instrumentin kanssa. Nuoriso-orkesteriin, kuten yleensä myös Suomessa, pääsee mukaan heti ensimmäisen soittovuoden jälkeen. Säveltäjänä ja tutkijana toimivan Gregory Fritzen (1954–) mukaan nykyisistä Espanjan ammattipuhallinsoittajista 80–90 prosenttia on kotoisin Valencian maakunnasta. Harrastaminen on hyvin sosiaalista ja aikaa vietetään yhdessä myös harjoitusten ulkopuolella. Ennen ja jälkeen harjoituksen kokoonnutaan usein baariin syömään ja juomaan, ja samalla ruoditaan harjoituksia. Vahvasta siteestä yhteisöön kertoo myös, että hyvin usein ammattisoittajat palaavat lomillaan soittamaan kasvattiorkesteriinsa. (Fritze 1997.) Puhallinorkestereilla on omia konserttisarjoja, joissa ne esittävät konserttimusiikkia. Sen lisäksi ne soittavat paraateissa, kaupungin juhlissa ja tapahtumissa. Kesäisin järjestetään useita kilpailuja, joista kuuluisin on Certamen Internacional de Bandas de Musica. Parhaimmat puhallinorkesterit ovat Llírian, Buñolin ja Culleran kaupungeissa, joissa jokaisessa on kaksi isoa puhallinorkesteria. Niillä on omat konserttisalit, harjoitustilat ja baarit. Orkesterit ovat kuin urheilujoukkueita kiihkeine kannattajineen. (Fritze 1997.) Vaikka orkesterit ovat isoja, niiden instrumentointi on selloja lukuun ottamatta samanlainen kuin muuallakin Euroopassa. Soittimia ja varsinkin klarinetteja on vain suhteessa paljon enemmän. Vakiintunut kokoonpano on pikkolo, kaksi huilua, kaksi oboeta, englannintorvi, kaksi fagottia, es- klarinetti, principal-klarinetti, kolme klarinettisektiota/stemmaa, bassoklarinetti, kaksi alttosaksofonia, kaksi tenorisaksofonia, baritonisaksofoni, neljä käyrätorvea, kolme–neljä trumpettia, kolme–neljä pasuunaa, kaksi flyygelitorvea, baritonit, tuubat, sellot, kontrabassot ja lyömäsoittimet (Fritze 1997). Espanjan harrastajapuhallinmusiikissa on erittäin korkea taso. Myös ammattiorkestereiden taso on korkea. Yksi parhaimmista puhallinorkestereista, mitä olen päässyt kuulemaan, on Banda Municipal de Barcelona. Se perustettiin vuonna 1886. Orkesterissa on nykyään 50 soittajaa, ja se konsertoi Barcelonan lisäksi eri puolilla Kataloniaa. Orkesterin tasosta kertoo, että kun Richard Strauss (1864– 1949) kuuli heidän tulkintansa sinfonisesta runostaan Tod und Verklärung, hän halusi päästä 39 tekemään orkesterin kanssa yhteistyötä. Strauss johti Banda Municipalia vuonna 1925, ja kaksi vuotta myöhemmin hän kutsui orkesterin kiertueelle Saksaan. (Banda Municipal de Barcelona 2020.) Sinfonisten puhallinorkestereiden ohjelmisto koostuu Espanjassa yhä edelleen pitkälti transkriptioista. Vasta viimeiset 40 vuotta on alettu soittaa yhä enemmän alkuperäistä sinfoniselle puhallinorkesterille sävellettyä musiikkia. On harmillista, että useimmat maan kuuluisimmista säveltäjistä eivät ole tehneet teoksia kokoonpanolle, vaikka traditio on vahva. Valenciassa on myös perinne jäljitellä puhallinorkesterilla sinfoniaorkesteria mahdollisimman tarkasti. Monet orkesteritranskriptiot on vain suoraan siirretty sellaisenaan puhallinorkesterin soittimistolle. Ensimmäistä viulua soittaa ykkösklarinetti, toista viulua kakkosklarinetti ja alttoviulua kolmosklarinetti. Saksofonit yleensä vahvistavat alttoviulu- ja sellostemmoja. Principal-klarinetistit soittavat yleensä orkesterin alkuperäisiä klarinettistemmoja. Baritonit ja tuubat soittavat sellojen ja bassojen osuudet useimmiten suoraan sello- ja kontrabassonuoteista. (Fritze 1997.) 3.1.4 Pohjoismaat ja Baltian maat Pohjoismaissa ja Baltian maissa ammattimaisesti toimivat puhallinorkesterit ovat perinteisesti varsin pieniä, noin 30–50 soittajan kokoonpanoja. Poikkeuksen tekee Liettuan sotilassoittokunta 60 soittajallaan. Ruotsissa on yhteensä kolme ammattipuhallinorkesteria, Suomessa ja Norjassa niitä on kummassakin viisi. Tanskassa on vain yksi ammattipuhallinorkesteri, 37 soittajan Den Kongelige Livgardes Musikkorps sekä kaksi tasokasta vaskiyhtyettä. Norjassa on yli 2000 harrastajaorkesteria, mikä on 5,3 miljoonan väkilukuun nähden poikkeuksellisen paljon. Esimerkiksi meillä Suomessa puhallinorkestereita on vain noin 300. Orkesterit ovat tasoltaan erinomaisia, ja parhaimmat niistä toimivat hyvin ammattimaisesti. Norjassa työskentelevä suomalainen kapellimestari Tanja Carita Ikonen esitteli minulle paikallista puhallinorkesteritoimintaa Oslossa. Orkesterit käyttävät säännöllisesti ulkopuolisia kouluttajia, ja lisäksi niillä on varsin hyvin palkattu kapellimestari. Erittäin tärkeä hetki Norjan puhallinkulttuurissa on maan itsenäisyyspäivä, jolloin orkesterit osallistuvat paraatiin. Toinen tärkeä tapahtuma ovat vuotuiset puhallinorkesterikilpailut, jotka järjestetään Trondheimissa viikkoa ennen pääsiäistä. Baltian maissa (Viro, Latvia, Liettua) on jokaisessa maassa vähintään yksi ammattimaisesti toimiva puhallinorkesteri. Baltian maiden musiikkielämää rytmittävät säännöllisesti järjestettävät laulu- ja soittojuhlat, joissa puhallinmusiikki on isosti esillä. Niiden myötä myös puhallinmusiikkikulttuuri 40 kehittyy nopeasti. Latvian Musiikkiakatemia järjestää vuosittain puhallinorkesterifestivaalin Forum of the Baltic States Wind Orchestra Conductors and Ensemble Leaders. 3.2 Puhallinorkesterit Japanissa, Australiassa sekä Yhdysvalloissa, ja niiden vaikutus eurooppalaiseen puhallinmusiikkiin Puhallinmusiikki on erittäin suosittua Australiassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa, etenkin kouluissa. Varsinkin Japanissa ja Yhdysvalloissa sävelletään paljon uutta mielenkiintoista musiikkia. Usein Yhdysvalloissa yliopistojen puhallinorkesterit yhdistävät voimansa tekemällä yhdessä sävellystilauksia. Koska orkestereita on paljon, teokset saavat lukuisia esityskertoja ja siten kiinnostavat kustantajia ja säveltäjiä myös taloudellisessa mielessä. Amerikkalainen puhallinmusiikki on usein hyvin rytmikästä ja sen ”Hollywood-sointikuvaa”9 kuulee nykyään myös monissa japanilaisissa puhallinteoksissa. Amerikkalainen puhallinmusiikki, kuten Yhdysvaltojen kulttuuri muutenkin, on levinnyt kattavasti Eurooppaan. Vähitellen myös japanilaista puhallinmusiikkia on alettu esittää laajemmin. Australialaista puhallinmusiikkia ei Euroopassa juuri tunneta lukuun ottamatta Percy Graingerin (1882–1961) sävellyksiä. Hän oli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu australialainen säveltäjä. Grainger muutti jo lapsena Eurooppaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin, missä hän oli erittäin suosittu pianisti ja säveltäjä (Grainger 2021). Euroopan musiikkikorkeakouluissa on valitettavan harvoin säännöllisesti toimivia puhallinorkestereita, kun taas esimerkiksi Yhdysvalloissa ne ovat lähes poikkeuksetta osa yliopistojen koulutusta. Sinfonisten puhallinorkestereiden lisäksi marching bandit10 ovat näkyvä osa yliopisto-opiskelijoiden harrastustoimintaa. Kuviomarssissa yhdistyy musiikki ja liikunta. Marching bandit ovat saaneet todella suuren suosion Yhdysvalloissa, ja ne esiintyvät isoilla areenoilla kymmenille tuhansille katsojille jalkapallopelien väliajoilla. Tällainen toiminta voisi myös Euroopassa johdattaa puhallinharrastuksen pariin. Yhdysvalloissa yliopistojen kapellimestarit vierailevat säännöllisesti johtamassa muiden yliopistojen orkestereita, mikä on Euroopassa harvinaista. Vielä 1800-luvulla eurooppalaiset puhallinorkesterit toimivat esikuvina ja japanilaiset hakivat oppinsa Saksasta ja Ranskasta (Akiyama 1994, 202). Nykyään tilanne on päinvastainen. Sekä Yhdysvalloissa että Japanissa ollaan mielestäni Eurooppaa 9 Viittaan termillä elokuvamusiikille luonteenomaiseen karakteristiikkaan ja harmonia- ja sointimaailmaan. 10 Tällä tarkoitetaan kuviomarssia tekevää puhallinorkesteria. 41 huomattavasti pidemmällä niin koulumusiikin ja tilaussävellysten kuin harrastaja- sekä ammattipuhallinorkestereidenkin osalta. 3.2.1 Japani Japanissa vieraili 1860-luvulla English Marine Band sekä Musique des Troupes de Marine, joiden mukaisesti perustettiin ensimmäiset Japanin sotilassoittokunnat. 1900-luvun taitteessa ensimmäiset kapellimestarit kävivät opiskelemassa puhallinorkesterin johtamista Ranskassa ja Saksassa. School Band -ohjelmat aloitettiin vuonna 1912 ja ne levisivät hyvin nopeasti. Ennen toisen maailmansodan puhkeamista Japanissa oli jo 1300 puhallinorkesteria, joista useimmat tosin pieniä kokoonpanoja. Sodan seurauksena laadukkaita instrumentteja ja opetusmateriaaleja ei ollut, joten japanilaiset alkoivat valmistaa itse soittimia sekä kustantaa nuotteja. Tänäkin päivänä Yamaha on yksi merkittävimmistä puhallinsoittimien valmistajista. (Akiyama 1994, 201–205.) Kouluorkestereiden taso on Japanissa huomattavasti parempi kuin Euroopassa. Japanilaisten puhallinorkestereiden YouTube-videot11 ovat hämmentävää katsottavaa. Nuoret soittajat soittavat todella hyvin vaikeita teoksia – puhtaasti, musikaalisesti ja usein myös ilman nuotteja. Japanissa tehdään paljon sekä korkeatasoisia sovituksia orkesteriteoksista että alkuperäistä puhallinmusiikkia, mutta japanilainen puhallinmusiikki on levinnyt valitettavan huonosti muualle maailmaan. Usein sävellykset ovat saaneet vahvasti vaikutteita ”Hollywood-sointikuvasta”. Tunnetuin japanilaisen puhallinmusiikin kansainvälinen kustantaja on Bravo Music. Kansainvälisesti tunnetuin japanilainen puhallinorkesteri on Tokyo Kosei Wind Orchestra (Tōkyō Kōsei Uindo Ōkesutora), joka sai kapellimestarikseen amerikkalaisen Frederick Fennellin (1914–2004) vuonna 1984. (Akiyama 1994, 207.) Orkesteri on tehnyt kymmenittäin erittäin korkeatasoisia levyjä. Vuonna 1992 Japanissa oli 11 905 puhallinorkesteria. Viisi ammattiorkesteria, 32 sotilassoittokuntaa, 103 tehdassoittokuntaa, 1061 kunnallista puhallinorkesteria, 48 poliisisoittokuntaa ja tuhansia kouluorkestereita. (Akiyama 1994, 209.) Puhallinorkestereiden nykysuosiosta Japanissa kertoo se, että siellä järjestetään maailman suurin musiikkikilpailu, vuonna 1939 perustettu The All Japan Band 11 https://www.youtube.com/watch?v=C-LO3zbHvQo&list=PLCL78mtaYGgy4IoaOuo8XLU327qsJPLBZ&index=5, https://www.youtube.com/watch?v=rHJ3W_KIg3I&list=PLCL78mtaYGgy4IoaOuo8XLU327qsJPLBZ&index=6, https://www.youtube.com/watch?v=A03sIEbyq4o&list=PLCL78mtaYGgy4IoaOuo8XLU327qsJPLBZ&index=10 https://www.youtube.com/watch?v=C-LO3zbHvQo&list=PLCL78mtaYGgy4IoaOuo8XLU327qsJPLBZ&index=5 https://www.youtube.com/watch?v=rHJ3W_KIg3I&list=PLCL78mtaYGgy4IoaOuo8XLU327qsJPLBZ&index=6 https://www.youtube.com/watch?v=A03sIEbyq4o&list=PLCL78mtaYGgy4IoaOuo8XLU327qsJPLBZ&index=10 42 Association (AJBA)12, johon osallistuu jopa 800 000 soittajaa yli 14 000 orkesterista. (Hebert 2012, 52.) Nykyään japanilaiset puhallinorkesterit edustavat maailman parhaimmistoa. 3.2.2 Australia Australian puhallinorkesterit juontavat juurensa brittiläisten siirtolaisten ensimmäisiin sotilassoittokuntiin. Monet yhteisöt perustivat 1800-luvun puolivälissä puhallinorkestereita, jotka esiintyivät paraateissa, hautajaisissa ja muissa tapahtumissa. Kilpailut ovat olleet tärkeä osa puhallinorkestereiden toimintaa 1900-luvun alusta lähtien, ja niitä järjestetään nykyäänkin sekä kouluorkestereille että community bandeille 13 niin paikallisella tasolla, osavaltion tasolla kuin kansallisestikin. (Suuronen & Farmer 2021.) Australiassa on onnistuttu yhdistämään Euroopan ja Yhdysvaltojen mallit. Useimmissa kouluissa toimii puhallinorkestereita sekä jonkin verran myös jousiyhtyeitä. Varsinaista musiikkiopistojärjestelmää maassa ei ole, vaan toiminnasta vastaavat vanhempainyhdistykset. Kaikki opetus tapahtuu aamulla ennen koulua, kouluaikaan tai heti sen jälkeen. Orkesteriharjoitusten lisäksi viikoittain on myös soittimen yksilöopetusta, joka jossain kouluissa toteutetaan opiskelujen alkuvaiheessa pienryhmissä. Teorian opetus jää soitonopettajan vastuulle, mikä pasuunaopettaja Elina Suurosen mukaan on koulutuksen Akilleen kantapää. Puolen tunnin soittotunnin aikana ei ehditä opettaa soittamisen lisäksi kunnolla teoriaa. Pääsykokeita kouluorkestereihin ei ole, vaan kuka tahansa pääsee harrastamaan soittamista. Australiassa oppivelvollisuus kestää 12 vuotta, ja koko sen ajan musiikki on koulussa vahvasti läsnä. Lähes kaikki australialaiset ovatkin soittaneet jotain soitinta, joten harrastuksen myötä on onnistuttu kasvattamaan vahva yleisöpohja ammattiorkestereille. (Suuronen & Farmer 2021.) Harrastaminen jatkuu myös aikuisiällä. Community bandejä on paljon ja ne ovat usein erittäin korkeatasoisia. Sydney Conservatorium of Musicissa toimii myös säännöllisesti puhallinorkesteri, ja oppilaitokseen on vastikään perustettu puhallinkapellimestariluokka, mikä osaltaan tulee nostamaan maan puhallinmusiikin tasoa. Australiassa ammattimaisesti toimivia puhallinorkestereita on sekä poliisilla että armeijalla. Niiden taso on sukupolvenvaihdoksen myötä vahvasti noussut viime vuosina. Kaikesta huolimatta puhallinmusiikin arvostus kulttuuripiireissä ei ole säveltäjä Jodie 12 http://www.ajba.or.jp 13 Community bandille ei ole mielestäni hyvää suomenkielistä termiä, joten käytän englanninkielistä nimitystä. Sillä tarkoitetaan yleensä aikuisten harrastajapuhallinorkesteria. http://www.ajba.or.jp/ 43 Blackshaw’n (1971–) mielestä sillä tasolla, jolla sen pitäisi olla, koska maasta puuttuvat siviilien ammattiorkesterit. (Suuronen & Farmer 2021; Blackshaw 2019.) Australiassa soitetaan pääosin amerikkalaista puhallinmusiikkia, mutta viime vuosina puhallinorkesterit ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän myös australialaissäveltäjiä (Suuronen & Farmer 2021; Blackshaw 2019). Australian Music Centerin kotisivuilta löytyy teosluettelo14 uusista puhallinorkesterisävellyksistä. 3.2.3 Yhdysvallat Yhdysvalloissa puhallinorkestereiden ohjelmisto oli 1800-luvulla jokseenkin samanlainen kuin Euroopassa. Orkesterit soittivat pääosin transkriptioita Beethovenin, Weberin, Rossinin, Lisztin, Verdin, Tšaikovskin ja Brahmsin teoksista. Wagner, Rossini ja Liszt toimivat aktiivisesti saadakseen teoksiaan soitinnettua puhallinorkestereille. Niiden myötä he saivat musiikilleen suuremman kuulijakunnan. (Foster 2013, 198.) Yhdysvaltojen ensimmäinen ammattipuhallinorkesteri, The United States Marine Band, perustettiin vuonna 1798. Orkesteri tunnetaan myös nimellä The President’s Own. Orkesteri on ollut monelle presidentille tärkeä, sillä se vastaa Valkoisen talon musiikista. Patrick Sarsfield Gilmore (1829–1892) toimi vahvana puhallinmusiikin vaikuttajana Yhdysvalloissa. Hän järjesti vuonna 1872 aikansa suurimman festivaalin, The World’s Peace Jubilee and International Musical Festivalin Bostonissa. Festivaalille osallistuivat Euroopan parhaimmat puhallinorkesterit, kuten The Grenadier Guards Band Englannista, L’orchestre de la Garde républicaine Ranskasta ja Kaiser Franz Garde-Grenadier Regiment Saksasta, sekä Johann Strauss (1825–1899), säveltäjä ja kapellimestari Itävallasta. The US Marine Band, Gilmore’s Band, sekä puhallinorkestereita 26 kaupungista oli kutsuttu esiintymään. Festivaali kesti 18 päivää. Isojen orkesterinumeroiden välissä Strauss johti valssejaan. (Foster 2013, 83.) Kriitikot vaikuttuivat ranskalaisen orkesterin täyteläisestä pehmeästä äänenväristä, johon vaikuttivat suuresti kokoonpanoon kuuluvat saksofonit sekä iso puupuuhallinryhmä. Se sai myös Gilmoren lisäämään orkesteriinsa enemmän puupuhaltimia, mikä toimi myöhemmin mallina amerikkalaisille 14 https://www.australianmusiccentre.com.au/search?page=3&type=work&wf%5Bish%5D=1412 https://www.australianmusiccentre.com.au/search?page=3&type=work&wf%5Bish%5D=1412 https://www.australianmusiccentre.com.au/search?page=3&type=work&wf%5Bish%5D=1412 44 puhallinorkestereille. (Foster 2013, 83–84, 122–123.) Gilmoren orkesteri oli todella suosittu. Se teki Euroopan-kiertueen, ja kotimaan konserteissa yleisöä oli useita tuhansia. (Foster 2013, 86–87.) John Philip Sousasta (1854–1932) tuli vuonna 1880 The United States Marine Bandin 14. johtaja ja samalla ensimmäinen syntyperäinen amerikkalainen kapellimestari. Tuohon aikaan soittajat olivat useimmiten eurooppalaisia, huonosti palkattuja työntekijöitä, joiden instrumentitkin olivat varsin kehnoja. Vuonna 1886 Sousa sävelsi ensimmäisen suositun marssinsa, The Gladiatorin. Vuonna 1892 Marine Band ja Sousa olivat suosionsa huipulla. Sousa sai virkamiehen palkkaa, ja taloudellisesta menestyksestä hyötyi armeija. Niinpä hänen oli helppo tarttua manageri Blakelyn tarjoukseen perustaa oma orkesteri nelinkertaisella palkalla sekä provisiolla lipputuloista. Sousan läksiäiskonserteissa vuonna 1892 oli paikalla runsaasti yleisöä sekä valtion ylin johto presidenttiä myöten. (Foster 2013, 51, 91,95.) The President’s Own Band on yksi Yhdysvaltojen yksi parhaista puhallinorkestereista ja vastaa nykyäänkin Valkoisen talon musiikista sekä osasta Arlingtonin hautausmaan seremonioita. Orkesterin kapellimestari toimii Valkoisen talon musiikillisena neuvonantajana. Sousan ajolta on jäänyt perinne, että orkesteri tekee vuosittain kuukauden kestävän kiertueen Amerikassa pitäen konsertin joka päivä. 160 soittajan orkesteri mahdollistaa sen, että kiertueen ajan hoituvat myös valtiolliset edustustehtävät. (United States Marine Band 2020.) Sousan perustama puhallinorkesteri The Sousa Band esiintyi festivaaleilla, näyttelyissä ja juhlissa ja teki kolme Euroopan-kiertuetta sekä maailmankiertueen. Sousa oli suosiolla mitattuna aikansa supertähti. Hän sävelsi kaikkiaan 136 marssia, mutta myös kaksitoista operettia (Foster 2013, 96–99). Ajalle tyypilliset suuret messut toimivat näyttävinä puhallinorkestereiden esiintymispaikkoina. The St. Louis World’s Fair vuonna 1904 oli historian siihen asti suurin messutapahtuma. Monet kotimaiset ja ulkomaalaiset soittokunnat esiintyivät siellä, ja messujen aikana järjestettiin jopa 1300 konserttia. Vuonna 1915 järjestetty The Panama-Pacific Exposition tilasi Camille Saint-Saënsilta (1835–1921) Hail California -nimisen sävellyksen orkesterille, puhallinorkesterille ja uruille. Sousan puhallinorkesteri soitti sen Saint-Saënsin johdolla. Konsertin ansiosta Sousasta ja Saint-Saënsista tuli hyvät ystävät. (Foster 2013, 127, 130–131.) Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917. Puhallinorkestereilla oli tärkeä rooli isänmaallisuuden tunteen luomisessa ja ne vaikuttivat myös suoraan sotilaiden rekrytointiin. (Foster 2013, 143–144.) Patriotismi on läsnä nykyäänkin erittäin vahvasti Amerikassa. Olen ollut Chicagon sinfoniaorkesterin konsertissa, jossa orkesteri on esittänyt potpurin eri aselajien marsseja, ja 45 aselajeissa palvelleet sotilaat ovat nousseet ylpeinä ylös muun yleisön jakaessa heille kiitosta maansa palvelemisesta. Euroopan maissa vastaava ei tulisi kuuloonkaan. Kun kenraali John J. Pershing (1860–1948) johti vuonna 1918 Euroopassa joukkojaan, hän huomasi englantilaisten ja ranskalaisten puhallinorkestereiden olevan omiansa parempia. Hän kasvatti orkestereidensa kokoa 28 soittajasta 48:aan. Muusikoilta myös poistettiin kaikki soittamiseen kuulumattomat velvoitteet. Sodan päätyttyä Pershing jatkoi soittokuntien kehittämistä. Hänestä tuli Yhdysvaltain armeijan esikuntapäällikkö ja hän määräsi muodostamaan Yhdysvaltain armeijan puhallinorkesterin. Nykyään soittokunta tunnetaan nimellä Pershing’s Own United States Army Band, ja siihen kuuluu yli kaksisataa muusikkoa. (Foster 2013, 149–150.) 1920-luvulla maailma muuttui radion ja elokuvien myötä. Radio toi musiikin kotiin, elokuva korvasi teatterin, eikä ihmisten enää tarvinnut mennä konsertteihin ja oopperaan kuullakseen musiikkia. Monet ammattipuhallinorkesterit lopetettiin ja korvattiin tanssi- ja jazzyhtyeillä. Ainoastaan suurimmat nimet, kuten Sousa Band, vetivät edelleen yleisöä puoleensa. (Foster 2013, 101.) Toiseen maailmansotaan osallistui yli 800 amerikkalaista soittokuntaa. Monet Amerikan tunnetuimmista säveltäjistä tekivät tuolloin musiikkia puhallinorkestereille. Vuonna 1942 Cincinnati Orchestra kapellimestarinaan Eugene Goossens (1893–1962) pyysi kymmentä parasta amerikkalaista säveltäjää kirjoittamaan fanfaarin puhaltajille ja lyömäsoittimille. Tavoitteena oli isänmaallisuuden tunteen vahvistaminen. Vuonna 1943 Samuel Barber (1910–1981) sävelsi ainoan puhallinorkesteriteoksensa Commando Marchin ja Morton Gould (1913–1996) puolestaan sävelsi American Saluten. Samana vuonna Arnold Schönberg (1847–1951) myös sävelsi teoksen Theme and Variations op. 43a työskennellessään UCLA:ssa. Ranskalainen säveltäjä Darius Milhaud (1892– 1974) sävelsi vuonna 1945 ainoan alkuperäisteoksensa puhaltimille, Suite Françaisen, sekä kaksi marssia työskennellessään Mills Collegessa Oaklandissa Kaliforniassa. Paul Hindemith (1895–1963) työskenteli Yale U