K I R J O I T T A M I S E N  M A I S T E R I O H J E L M A  

 

 

2023 
OPINNÄYTETYÖ 

     
 
 

Hän on Ikaros joka lentää 
yössä 

Feministinen filosofia, ruumiinfenomenologia ja 
taiteellinen tutkimus kirjoittamisessa 

K A R I S S A  K E T T U  

 
 

 

 

 
 
  



 

 

TIIVISTELMÄ  PÄIVÄYS:   8.5.2023 

TEKIJÄ KOULUTUS- TAI MAISTERIOHJELMA 

Karissa Kettu Kirjoittamisen maisteriohjelma 

KIRJALLISEN OSION / TUTKIELMAN NIMI KIRJALLISEN TYÖN SIVUMÄÄRÄ (SIS. LIITTEET) 

Hän on Ikaros joka lentää yössä: Feministinen filosofia, 
ruumiinfenomenologia ja taiteellinen tutkimus kirjoittamisessa 

62 sivua 

TAITEELLISEN / TAITEELLIS-PEDAGOGISEN TYÖN NIMI 

Romaanikäsikirjoitus Hypatia  
 

Taiteen maisterin opinnäytteeni ponnistaa taiteellisen projektini, kaunokirjallisen romaanin kirjoittamiseen oleellisesti liittyvästä 

kysymyksestä: miten voisin päästä lähemmäksi romaanini eponyymistä päähenkilöä, vuonna 415 jKr. murhattua filosofia Hypatia 

Aleksandrialaista? Taiteellinen projektini pohjaa havaintooni siitä, että Hypatiasta kirjoitetut historialliset lähteet ovat miesten katseen 

tuottamia narratiiveja hänestä. Kysymys kuuluu ja kuului: kuka on kokeva subjekti niiden takana? 

 Opinnäytteeni käsittelee tietämisen ja ruumiin rajoja sekä tekijän tiedon, kaunokirjallisuuden ja filosofian suhteita kirjoittamisessani. 

Se käsittelee sitä, miten kirjoittava minä saa sytykkeitä feministisestä filosofiasta, erityisesti sukupuolieron etiikasta, ruumiin 

fenomenologiasta ja tietenkin kaunokirjallisuudesta. Hahmottelen niitä tapoja, joilla filosofia, kaunokirjallisuus ja kirjoittaminen vaikuttuvat 

toisistaan ja ojentuvat toisiinsa kuin Möbiuksen nauha. Ehdotan, että edellä mainittujen tarkka erottaminen toisistaan ei ole tarpeen, vaan 

niiden yhtymäkohtien tutkiminen auttaa kirjoittajaa pääsemään sisään kirjoittamiseensa. 

        Opinnäytteeni kasvaa kysymään, miten kirjailija menee tieteellisen tiedon toiselle puolen ja tuottaa toisenlaatuista tietoa, työskentelee 

laadullisen ja ainutlaatuisen parissa ja tuottaa sieltä ennen tietoa yksittäisestä, kuten Tuomas Nevanlinna sen muotoilee. Se laajenee ottamaan 

osaa keskusteluun tiedon ja tietämisen reunoista kohti taiteellista tutkimusta ja tekijän tietoa. Se seurailee Nevanlinnan ajatusta teoksesta (ja 

kirjoittamisesta) tutkivana, ei tutkimisen kohteena.  

Päästäkseni lähemmäksi henkilöhahmoani minun on luotava kirjoittamiseni sisälle tila, jossa kohtaan eettisesti toisen. Tämä 

kirjoittamiseen tila on sekoitus Irigarayn sukupuolieron etiikkaa ja siihen sisältyvää ihmetystä, bachelardlaista äärettömyydessä olemista, 

ruumiillista tietämistä, tekijän tietoa sekä cixouslaista naiskirjoitusta. Kirjoittamisen sisäisen tilan rakentuminen vastaa siihen, miksi filosofiaa 

ja kaunokirjallisuutta on vaikea erotella toisistaan: ne ruokkivat toisiaan, limittyvät toisiinsa. Ja toisaalta se vastaa siihen, etten voi päästä 

eroon historiantutkijan koulutuksestani, omasta henkilöhistoriastani, tunteistani tai tunnuistani kirjoittamisessa. Mutta ne eivät olekaan vain 

eroon päästäviä riesoja, vaan kirjoittamisen sisämaata. 

         Etenen essehtien ja keskustellen, pitäen tilan avoimena ja kehkeytyvänä suljetun ja päätetyn sijasta. Keskustelukumppaneitani ovat 

muun muassa Sara Heinämaa, Hélène Cixous, Elizabeth Grosz, Luce Irigaray, Anne Carson, Sara Stridsberg, Gaston Bachelard, Astrida 

Neimanis ja Christa Wolf. Käyn lävitse johdannossa työni teoreettisia lähtökohtia, sitten etenen Hypatian lapsuuden kautta hänen 

aikuisuuteensa. Tutkin Hypatialle merkittäviä teemoja kuten sukupuolittuneet myytit, tilat sekä ruumis. Lopuksi on syntynyt mahdollisia 

horisontteja kirjoittamiseen, ruumiisen ja tietämisen tapaan. Ne toivottavasti auttavat tulevia kirjoittajia pääsemään sisään kirjoittamiseensa 

ja tutkimaan kirjoittamisellaan. Ehdotan, että opinnäytteen lukija aloittaa taiteellisesta osiosta (s. 63–128) ja etenee sitten reflektioon, jotta 

teoksen paikka suhteessa reflektioon säilyisi kirkkaana. 

  

 
 
 
 

ASIASANAT  

antiikki, epistemologia, etiikka, feministinen filosofia, fenomenologia, Hélène Cixous, Hypatia Aleksandrialainen, kirjoittaminen, Luce 
Irigaray, naiskirjoitus, posthumanismi, ranskalainen filosofia, ruumis, sukupuolieron etiikka, sukupuoli, sukupuolieron feminismi, taiteellinen 
tutkimus, tekijän tieto, toiseus, uusmaterialismi, uusplatonismi, vesi 



 

 

SISÄLLYSLUETTELO 

1. JOHDANTO 4 
1.1 .  Möbiuksen nauhal le  4  
1.2 .  Tois in  katsomis ta  9  
1.3 .  Rajahyppelyä  17  
1.4 .  Minä Mysteer issä  20  

2. SADEVESIALLAS 28 
2.1 .  Ovi  /  Kynnys  28  
2.2 .  Granaat t iomenan s iemenet  32  
2.3 .  Vesi  38  

3. KOIRANTÄHTI 43 
3.1 .  Filosof in  t ien  val i t seminen 43  
3.2 .  Järkeä häir i t sevä ruumis  46  
3.3 .  Filosof in  kuolema 49  

4. MÖBIUKSEN NAUHALLA, TIETÄMISEN RAJOILLA 54 
 
Lähteet 

Liitteet 

 



4 

 

1. JOHDANTO 

1 . 1 .  M ö b i u k s e n  n a u h a l l e  
 

Filosofi Elizabeth Grosz ehdottaa uudenlaista ruumiillista feminismiä hahmottelevassa 

teoksessaan Volatile Bodies: Toward a Corporeal Feminism (1994), että mielen ja 

ruumiin suhteesta voi ajatella Möbiuksen nauhan tavoin: toistensa lomaan kääntyvänä ja 

syvyyssuuntaisena kaksinapaisen jaottelun sijasta.1 Nauhalla ei ole alkua eikä loppua. 

Se on päättymättömästi itseensä kiertyvä. Entä mikä on minun Möbiuksen nauhani, 

mistä se koostuu?  

 

Taiteellinen työni, romaanikäsikirjoitus Hypatia2 on lähtenyt siitä kysymyksestä, mikä 

on ollut filosofi, tähtitieteilijä ja matemaatikko Hypatia Aleksandrialaisen (n. 370–411) 

kokemus myöhäisantiikin tieteen kentällä naisena ja ennen kaikkea naistieteilijänä, 

toisen toisena. Se on kysymys toiseuden kokemuksesta aikana, jolloin sosiaaliset 

hierarkiat ja tilankäyttö ovat olleet hyvin sukupuolittuneita. Se herättää kysymyksen 

siitä, miten voin kirjoittajana kohdella kaksinkertaisesti toista eettisesti, hänen 

kokemuksensa sisällä, sen lähellä pysyen? 

 

Opinnäytteeni reflektiivisen osan lähtökohta ja menetelmä nousevat kaunokirjallisesta 

työstäni. Se kulkee lähellä taiteellista tutkimusta, jossa tutkimisen lähtökohta ja tila on 

taide, tässä tapauksessa romaanikäsikirjoitukseni Hypatia. Kirjoituksen sisään 

pääsemiseksi ja Hypatian lähellä pysymiseksi otan avukseni feministisen filosofian, 

eritoten sukupuolieron etiikan ja ruumiinfenomenologian, sekä kaunokirjallisen 

vuoropuhelun. Tutkailen ja koettelen niitä tapoja, joilla kirjoittaminen, filosofia ja 

kaunokirjallisuus kiertyvät toisiinsa Möbiuksen nauhan tavoin. Luon samalla 

kirjoittamiseen tilaa, joka perustuu eettiseen toisen kohtaamiseen.  

 

"Taiteilija ei tutki omia teoksiaan, vaan omilla teoksillaan", kirjoittaa Tuomas 

Nevanlinna Mustekalan artikkelissa "Mitä taiteellinen tutkimus voisi olla?" (2008). 

Tämä muovautuu taiteellisen työni motoksi. Samalla Nevanlinna tulee sanoneeksi sen, 

 
1 Grosz 1994, 209–210. 
2 Viittaan taiteelliseen työhöni vastedes Hypatiana, ilman vuosilukua, viitaten käsikirjoituksen keskeneräisyyteen. 



5 

 

mistä puhun tämän johdannon lopussa, eli opinnäytteen ja kirjoittamisen 

maisteriohjelman taiteellisen projektin suhteesta: "[ne] tutkivat samaa asiaa, kumpikin 

omalta kannaltaan, toinen toistaan valaisten".3 Nevanlinna puhuu yksittäisen tiedosta 

viitaten estetiikan 1700-lukulaiseen perintöön. Tämä tarkoittaa singulaarista, sellaista 

ainutlaatuista, jota ei voi "yleistää laeiksi", mutta joka "yhtäkaikki on tietoa." Samalla 

hän korostaa taiteellisen tutkimuksen refleksiivistä luonnetta, eli sitä, että samaan 

aikaan tutkimuksessa tutkitaan aiheen ohella myös sitä, mitä taiteellinen tutkimus 

itsessään voisi olla. Jokainen tutkii opinnäytteessään omista lähtökohdistaan ja 

aiheistaan tätä "elävää kysymystä".4 

 

Miten feministinen filosofia, ruumiinfenomenologia ja kaunokirjallinen 

intertekstuaalinen vuoropuhelu voisivat auttaa pääsemään lähemmäksi 

henkilöhahmoani? Miten siinä auttaa tekijän tietoni; minun ruumiini, muistoni ja 

tuntuni? Entä aikaisemmin oppimani ja tietämäni? Minkälaisia rajoja näillä 

tietämyksillä on ja miten ne suhtautuvat toisiinsa? Tärkeämpää kuin se, mihin filosofiset 

käsitteet ja kysymykset loppuvat ja mistä ne alkavat on se, miten erilaatuiset tietämisen 

tavat auttavat lähemmäksi Hypatiaa ja kirjoittamiseen sisään pääsemisessä. 

Tästä kaikesta toiseensa virtaavasta ja keskenään risteävästä voi puhua niin, että 

merkityksiä ei suljeta ja että luodaan tilaa uudelle katsomisen tavalle, uusille 

kysymyksille, samalla ymmärtäen ruumiiden erot ja kontekstit ja purkamalla erilaisiin 

tietämisen tapoihin liittyvää arvojärjestelmää. Syntyy uusia horisontteja kirjoittamiseen, 

tietämiseen, sukupuoleen ja ruumiiseen. 

 

Koettelen kautta tämän opinnäytteen sellaista tilaa, jossa Hypatiaa, kirjoittamista ja 

kokemista ja ruumiillista tietämistä koskevat kysymykset saavat ilmaantua ja koskettaa 

toisiaan, niin, että niistä voidaan samalla puhua tarkasti.5 Kirjoittaminen ja filosofia 

kasvavat toisistaan ja toisissaan ja niiden risteymissä kasvavat uudet kysymykset ja 

uudenlaiset tietämisen ja tutkimisen tavat.  

 

 
3 Nevanlinna 2008, 4. 
4 Nevanlinna 2008, 4–5. 
5 Sara Heinämaa kuvaa Edmund Husserlin mietteitä fenomenologisesta tutkimuksesta: Kokemusta voi analysoida 
käsitteellisesti tarkasti, vaikka sinänsä kokemuksen olemukselliset piirteet eivät ole kiinteitä vaan "nestemäisiä". Nämä 
olemukselliset piirteet eroavat matemaattisen geometrisistä siksi, että kokemuksella on ajallinen luonne. "kokemus on 
virtaavaa, ja sen kokonaisuus on olennaisesti avoin". Ks. Heinämaa 2000, 76–77. 



6 

 

Sekä taiteellisen työni että tämän opinnäytteen taustalla on feministisen 

vastakertomuksen poetiikka, jonka olen muovaillut kymmenosaiseen Vastakertomuksen 

manifestiin.6 Sen päästää ilmoille Ekho, Hypatian kerronnallinen entiteetti. Ekho 

perustuu filosofi, psykoanalyytikko ja kielitieteilijä Luce Irigarayn Speculum of the 

Other Woman (1974) -teoksen ajatuksiin länsimaisen filosofian diskurssin 

mieskeskeisyydestä ja naisten äänistä taustahuminana miesten toistolle sekä filosofi 

Hélène Cixous'n naiskirjoituksen (écriture féminine) ajatukseen. Sitä ei voi 

määritelmällisesti tai teoreettisesti ottaa haltuun. Se palauttaa naisen, (naisen) ruumiin ja 

rajojen ja määritelmien ylitse tulvimisen takaisin tekstiin ja historiaan.7 Naiskirjoituksen 

binääriajattelua vastustavassa hengessä tämä opinnäytetyö ei rakennu 

kaksinapaisuuksien varaan, vaan versoilee, tutkailee ja ehdottaa. Reflektoin sitä, missä 

perinteinen tietäminen astuu omien rajojensa tuntumaan, myöntää tulleensa rajalle ja 

ryhtyy tähyilemään horisonttiin. Toivon, että tämä sivuutettuihin ja toisinkatsomiseen 

perustuva reflektio ojentuu vaikuttamaan siihen tapaan, jolla historiaa kirjoitetaan.  

 

* 

 

Näin kirjoittaa sukupuolittuneesta katseesta ja sen kohteena olemisesta Utu-Tuuli 

Jussila teoksessa Jälki – Kirjoituksia valokuvasta (2022): 

 

Eräänlainen vastakatse on myös queeriyttävä tai vikuroiva katse. Se vastustaa 
normatiivista kuvaluentaa ja lukee kuvaa ikään kuin vastakarvaan. [...] Representaatiot 
kuvaavat todellisuutta, mutta ne eivät ole koskaan koko totuus vaan vain osa totuutta. 
Ne eivät ole pelkästään kuvia. Ne myös tuottavat todellisuutta ja mielikuvia 
todellisuudesta. Representaation kysymykset ovat myös ihmisyyden tunnistamisen 
kysymyksiä. Ne, jotka esitetään arvokkaina, nähdään arvokkaina.8 

 

Jussila ilmaisee Ekhon Vastakertomuksen manifestiin sekä Hypatiaan taustalle 

kirjoittamani toiveen: sen että se voisi muuttaa jotain – jotain siinä tavassa, miten 

katsomme ihmistä. Erityisesti niitä, joihin ei ole katsottu. 

 

 
6 Ks. Liite 1. 
7 Ks. Irigaray: Speculum of the Other Woman (1985) ja Cixous: Medusan nauru (2021), 35, 48–49, 54. 
8 Jussila 2022, 66, 68. 



7 

 

Työni johdannossa käsittelen työni teoreettisia ja eettisiä lähtökohtia. Ensimmäinen 

luku johdannon jälkeen käsittelee Hypatian lapsuusaikaa, toinen luku käsittelee hänen 

aikuisuusaikansa kysymyksiä, viimeinen luku keskittyy hänen elämänsä loppuun.  

Tekstissä on läsnä kirjoittava minä, joka melkein kahden vuoden kirjoittamisen 

maisteriohjelman (sisällä) astuu sisään omaan kirjoittamiseensa. Kaikki se mitä olen 

oppinut ja kokenut on minussa. Kirjoitan tätä tietämystä auki Hypatian kanssa.  

 

Tätä työtä voi ajatella taivaalta putoavana sadevetenä, joka keräytyy säiliöön 

(impluvium) ja viilentää koko taloa, vetenä, joka valuu säiliön alla olevaan kaivoon ja 

jota nostetaan ämpärillä ylös, lasketaan puutarhan vesiaiheeseen lintujen kylpyvedeksi. 

Liidämme Hypatian kanssa kodin (oikos) sukupuolittuneiden myyttien ja kotitöiden 

piiristä kohti Museoinia, uusplatonistista koulua, maskuliinista tieteen maailmaa. Kohti 

uusplatonistista elämäntapaa, sen sisältämää ajatusta sisäänpäin kääntymisestä 

(epistrophe), jossa filosofi kääntyy takaisin kohti todellista minää, ja valmistautuu 

luopumaan ruumiistaan, kohti kuoleman hetkeä ja uudelleensyntymää. Sitä voi ajatella 

käyntinä kynnysten ylitse, takaportteja tähyten. Uhmakkaasti, taivuttaen, vatsaa kohti 

selkärankaa litistäen, häveten ja pienentyen. Jalat ensin kylmässä ja kosteassa maassa, 

sitten vähitellen kevyemmäksi muuttuvina, lopultakin lattiasta irtoavina, ruumiista 

irtautuvana, kohti Sielua ja Järkeä, kohti eetterin mustaa vettä. Se kurottelee Hypatialle 

merkityksellisen perään, lapsuuden aikaa määrittäviin sukupuolittuneisiin myytteihin, 

sisäpihan sadevesialtaan tarkkailemiseen, Persefoneen nielaisemiin granaattiomenan 

siemeniin, eetteriin, tähtitaivaaseen. 

 

Koko ajan on tieto, että tilaa on kerrankin, vihdoinkin. Nyt on tilaa.9 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
9 Kokko 2022, 41. 



8 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
 

Möbiuksen nauha 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



9 

 

1 . 2 .  T o i s i n  k a t s o m i s t a  
 

Ira, se oli naisen nimi, eikä mikään loppunut, ei mikään ollut ohi, tai jos oli, se oli 
vain historiantutkijan ahkeran työskentelyn tulosta, omiaan synnyttämään valheellista 
selkeyttä ja turvallisuudentunnetta. Kun taas sinne, minne tutkijan katse ei yltänyt, jäi 
jäljelle silkkaa käsityskyvyn ylittävää kaaosta. Hän ja Ira rimpuilemassa ajassa kuin 
meripihkassa, liitukautiset hyönteiset hukkumassa ikuisuuteen. 

 

– Iida Rauma: Hävitys: Tapauskertomus10 

 

Ekstentrinen ihminen valitsee näkökulman, jossa maailmaa tarkastellaan aivan 
uudesta näkökulmasta. Tuo näkökulma on yhtä aikaa provinsionaalinen ja 
marginaalinen, sellainen, joka on työnnetty sivuun, pois keskipisteestä. Samalla 
kertaa se on sekä paljastava että kumouksellinen. 

 
 – Olga Tokarczuk: "Ekstentrismi feministisenä strategiana"11 
 

On vuosi 2019 ja minä etsin jotain, josta kirjoittaa. Käytin joitakin vuosia kirjoittaakseni 

romaania, jota kukaan ei halunnut julkaista. Pidin hautajaiset teokselle, jota kukaan ei 

vastaanottanut. Se esitettiin melkein tyhjälle yleisölle, jos ei hovilukijoita lasketa. Se 

tutki Turkua, kahta opiskelijapoikaa ja heidän rakkaustarinaansa. Se tutki sivuutettuja ja 

ylenkatsottuja. Vastaanottamattoman teoksen suruajan jälkeen leijailin vapaassa 

pudotuksessa, varpaani kutittelevat pimeää. Valmistuin kirjoittajakoulusta, olin jo 

filosofian maisteri kulttuurihistoriasta. Ja siltikin kaikki ne pinnat, joihin minun olisi 

pitänyt voida tarttua, olivat liukasta vettä. 

 

Voisin ryhtyä tekemään väitöskirjaa, voisin hakea jatko-opiskelemaan historiaa. Tartun 

Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret -teokseen (2008). Aion tutustua paremmin Christine 

de Pisaniin, ensimmäiseen kirjoituksella itseään elättäneeseen naiseen, mutta käännän 

sivuja keskiajalta takaisin kohti antiikkia. 

 

Jossakin tässä rokkasumussa törmään Hypatian nimeen – kuka osaa sanoa milloin 

teoksen idea syntyy? Entä miksi hänen nimensä alkaa hohtaa minulle? – ja tartun siihen. 

Historian jatko-opintojen väitöskirjan päiväkirja näivettyy, kun huomaan, että 

 
10 Rauma 2022, 20. 
11 Tokarczuk 2021, 49. 



10 

 

Hypatiasta kirjoittaminen historiatieteellisistä lähtökohdista ei tunnu hyvältä, ei 

oikealta. Niukkojen lähdetekstien kaiveleminen kirkuu väärää asentoa. Haluanko minä 

uskoa kaikkia niitä, jotka mainitsevat Hypatian kirkkohistorioissaan? Onko jokin toinen 

muoto, joka vastaa Hypatialle paremmin? Hänen tuntemiseensa? Syntyy toisen muodon 

halun tuntu, jota lähden seuraamaan, aavistus, esi-tuntu. 

 

Psykoanalyytikko ja taiteilija Patricia Townsend kirjoittaa teoksessaan Creative States 

of Mind: Psychoanalysis and the Artist's Process (2019) esi-tunnusta (pre-sense). Eräs 

hänen haastattelemistaan taiteilijoista, Hayley Newman, käyttää sanaa hunch, aavistus, 

kertoessaan työprosessinsa alusta. Se suuntautuu johonkin ulkomaailmassa, se on 

mielenkiintoa, joka alkaa kasvaa kiehtovaksi, se on nautinnollista mielikuvituksellista 

tilaa, jonne taiteilija haluaa mennä ja joka kiihottaa mielikuvituksen toimintaa 

entisestään. Kokemuksena se on haptinen – se tuntuu ruumiissa ja mielessä. Se ylittää 

älyllisen ja suuntautuu henkilökohtaiseen. Aavistus ei ole selkeärajainen, vaan mainittu 

yksityiskohtien poissaolo ja epäselvyys avartavat mielikuvitukselle tilaa leikkiin.12 

 

Etsiessäni Hypatiasta tietoa vielä historiantutkimuksellisen viitekehyksen rajoittamana, 

törmään tarinoihin, joista valtaosa on peräisin myöhäisantiikin sanakirjoista, 

kirkkohistorioista ja miesfilosofien elämäkerroista. Tutkijat eivät pääse 

yhtämielisyyteen edes Hypatian syntymävuosikymmenestä. Kertomukset hänen 

poikkeuksellisesta kauneudestaan ja älystään toistuvat kuin peilitalossa, heijastuvat 

toistensa päälle, menevät sekaisin. Mutta missä on hänen kokemuksensa, hänen oma 

versionsa? Hänen singulaarinen kokemuksensa on jossain, se piileskelee. Se on 

virallistetun narratiivin alla, takana, sen sivuun tuuppaama. Se on pyyhitty pöydältä 

kuin pahaiset murut, se on sysätty kuvaruudun keskiöstä sivuun.  

 

Minussa kehkeytyy raivo, joka versoaa hänen päällensä puhumisesta. Hänen oma 

äänensä on tukahtunutta muminaa. Raivo sysää minut kirjoittamaan 

väitöskirjasuunnitelmien ylitse, katsomaan toisin. Raivon vallassa ryhdyn haaveilemaan 

siitä, että valtava koura kahmaisee kuvan laitamille sysätyt sivuhenkilöt takaisin sen 

keskelle. Luon Feministisen vastakertomuksen manifestin, oman suunnattoman kourani, 

joka kahmaisee sivuutetut keskiöön. Minun romaanini päähenkilö ei ole keisari 

 
12 Townsend 2019, 6–7. 



11 

 

Theodosius, eikä arkkipiispa Kyrillos, eikä se kirkkohistorioitsija, joka kirjoitti 

Hypatiasta pakanana omaan kirkkohistoriaansa. Teokseni päähenkilö ei ole kaunis, 

moitteettomasti käyttäytyvä neitsyt. Teoksen pohja ei voi olla kertomuksessa, jota ei ole 

luettu rivien välistä ja jota ei ole raaputettu tarpeeksi, palimpsestis13. 

 

Kirjoittamisen kannalta mykkyys ja mumina ovat mahdollisuuksia: hohtava valo 

kaaoksessa, merkittävä tietämisen alue. Vain siitä puhuminen, mistä ei voi puhua, on 

kiinnostavaa14, kirjoittaa Taneli Viljanen esseessään Varjoja, usvaa (2020). Voinko 

kirjoittajana luoda tilan, jossa kohtaan tämän mykistetyn toisen sellaisesta taloudesta 

käsin, joka ei tähtää toisen omistamiseen tai hallitsemiseen? Iloita mykkyyteen 

kietoutuneista äänistä? 

 

Raivoa seuraa haaveen synty. Se koskettaa sellaista silmää, joka suuntaa rakastavan 

katseensa ojanpohjiin, kertomuksien alle ja niihin, joista on kerrottu toisten suulla. 

Rakennan oman Ekhoni ja teen hänestä puhuvan. Puran häneen langetetun mykkyyden 

ja toiston kirouksen ja luon Ekholle huulet nenän alle sekä kurkkuun. En tiedä sitä vielä, 

mutta rakennan samalla sivuun siistittyjen utopiaa, tilaa, jossa he saavat olla.  

 

* 

 

Minkälainen on kuvan laitamille sysättyjen paluu? Filosofi, kirjallisuudentutkija ja 

kirjailija Hélène Cixous uumoilee, että olemme torjuttujen paluun myötä "uuden tarinan 

alussa, uuden historian kynnyksellä – tai pikemminkin kehkeytymisen prosessissa, jossa 

useat historiat risteilevät toisensa halki".15 Minkälainen on torjuttujen kokemuksen 

laatu? Mitä kaikkea löytyy historian valtanarratiivin sivuuttamasta, vaientamasta ja 

hiljaisesta? Siitä, johon katsetta ei ole suunnattu? Minkälainen on se toinen, joka 

paljastuu? 

 
13 Palimpsestis viittaa siihen, että antiikissa papyrusarkit ja keskiajalla pergamentit uusiokäytettiin hankaamalla tai 
raaputtamalla arkille kirjoitettu teksti pois näkyvistä ja kirjoittamalla sen päälle.  
14 Viljanen 2020, 8. 
15 Cixous 2021, 47. Cixous viittaa paluuseen kautta Medusan naurun. Hän viittaa usein samassa yhteydessä 
"torjuttuun", esimerkiksi siinä mielessä, että naiset ja naisellisuus ovat psykoanalyysin torjuttu – ja tämän torjutun 
paluuseen. Mielestäni Cixous puhuu selvästi historiankirjoituksen arvoista, kun hän esimerkiksi sanoo, että: "Ne, jotka 
yhdellä ruumiinsanalla [en corps] ovat onnistuneet kirjaamaan päätähuimaavan tarinan, joka kiroaa kaarena, nuolen 
lailla raamatullis-kapitalististen yhteisöjen miestenhistoriasta, ne ovat eilispäin piinattuja, jotka kulkevia uusien naisten 
edellä." (s. 55) 



12 

 

Hypatia on ja perustuu luomaani feministiseen vastakertomukseen naisesta, jonka 

kokemuksesta ei voi sanoa mitään historiankirjoituksen perusteella tai sisällä. 

Historiantutkimuksen narratiivit eivät keskity siihen, miltä asiat ovat tuntuneet tai miten 

ne on koettu. Ne keskittyvät kirjallisista tai materiaalisista lähteistä löytyviin 

johtolankoihin, joista tutkija tekee tulkintoja asiantuntijuutensa avulla. Historioitsijat 

puolustelevat tutkimuskohteittensa sosiaalista, taloudellista ja sukupuolellista kapeutta 

sillä, että vain aikansa eliitti tai yläluokka, eli varakkaat, ovat tuottaneet näitä lähteitä.16  

 

On osattava katsoa sinne, minne ei ole katsottu, arvostaa sitä mitä ei ole arvostettu ja 

nähdä siellä kimmeltäviä mahdollisuuksia. Kirjoittajana rakennan ja tutkin 

kirjoituksessani ja kirjoituksellani mahdollisia maailmoja ja kokemuksia, jotka 

parhaimmillaan vaikuttavat historiankirjoitukseen itseensä, hyppivät tieteen ja taiteen 

rajojen ylitse, kuin Möbiuksen nauha itsensä sisään laskostuvana.17 Menen 

historiallisen, helposti käsitettävän tai todennettavan tiedon18 toiselle puolen. Raaputan 

alta esiin ja paljastan. Hypatiasta kirjoitetut myöhäisantiikin, keskiajan, valistuksen ja 

romantiikan ajan tekstit kätkevät alleen monimuotoisemman subjektin kuin mitä niissä 

esitetään.  Miten muut kirjailijat ovat raaputtaneet esiin? Miten he ovat katsoneet toisin? 

 

* 

 

"Oli monenlaisia erilaisia tapoja kertoa tämänkaltainen tarina." 

– Anne Carson: Autobiography of Red19 

 

Antiikintutkija ja runoilija Anne Carson on useammassa teoksessaan katsonut 

historiallisia kuvauksia ja tapahtumia toisin, tai kertonut niitä kaunokirjallisesti 

uudelleen. Autobiography of Red (1998) -teoksensa Carson pohjaa Geryonin myyttiin, 

jota runoilija Stesikhoros (n. 650 eKr.) käsittelee fragmentteina säilyneessä 

 
16 Viittaan omiin kokemuksiini. Olen opiskellut kulttuurihistoriaa pääaineena Turun yliopistossa 2011–2016. 
17 Maarit Leskelä-Kärki ja Kukku Melkas nostavat historiallisen romaanin tehtäväksi artikkelissaan "Raunioiden 
raivaajat ja jälleenrakentajat. Uuden vuosituhannen historiallinen romaani" ennen kaikkea muistamisen. Muistamisen 
eleeseen liittyy uudenlainen ymmärrys (tapahtuneesta), mutta toisaalta myös se, miten historiallinen romaani on ollut 
erityisesti 1800- ja 1900-luvun alun naispuolisille kirjailijoille keino osallistua historiallisen tiedon tuottamiseen tai 
esimerkiksi "kommentoida kriittisesti vallitsevaa sukupuolijärjestystä". Leskelä-Kärki & Melkas 2015, 109–111. 
18 Josta versoaa runoilija John Keats negatiivisen kyvyn (negative capacity) ajatuksineen (1818). Tähän kuuluvat 
epävarmuudet, mysteerit ja epäilykset, järjen ja faktojen tuolla puolen. Palaan Keatsin vuoden 1818 kirjeeseen luvussa 
1.3. 
19 Carson 1998, 3. "There were many different ways to tell a story like this." Käännös omani. 



13 

 

runoelmassaan Geryonin laulu. Fragmenteista käy ilmi, ettei Stesikhoros ole 

kiinnostunut Herakleen juhlituista urotöistä, kulttuurin voitosta hirviömäisyydestä20, 

vaan hirviö Geryonin kokemuksesta. Tämä punainen kolmipäinen hirviö asuu 

punaisella saarellaan paimentaen taianomaista punaista karjaansa. Antiikin tarinoissa 

hän on Herakleen urotyö: Sankari ampuu nuolen hirviön kalloon nuijittuaan ensin hänen 

paimenkoiransa. Herakleen varsinainen päätyö on ottaa hirviön punainen karja 

haltuunsa. Stesikhoroksen katse suuntautuu Geryonin laulussa punaisen hirviön pieneen 

punaiseen paimenkoiraan.  

 

Carson muljauttaa kertomuksen näkökulmaa vielä kerran kertoessaan sen uudelleen – 

tai jatkaessaan Stesikhoroksen aloittamaa työtä. Autobiographyssa Herakles on 

valokuvataiteilija, jolla on väkivaltainen veli ja passiivinen äiti ja joka kirjoittaa omaa 

elämäkertaansa. Myytin urhoollinen tappaja Herakles onkin Autobiographyssa 

karismaattinen nuori vaeltaja, johon Geryon rakastuu. Carson viittaa Stesikhoroksen 

runofragmentteihin kuin palasiin rasiassa, jotka ovat ravistaessa pudonneet 

satunnaisessa järjestyksessä lattialle. "Voit tietenkin jatkaa rasian ravistamista"21, 

Carson sanoo, "Tässä. Ravista."22. Kirjoittaja voi ravistaa rasiaa.23 Autobiography on 

vuosituhantista intertekstuaalisuutta, yhteiskirjoittamista. Vuosituhannet välissä eivät 

merkitse mitään, jos kirjoittajat ovat suunnanneet katseensa samaan suuntaan; punaiseen 

hirviöön ja hänen punaiseen paimenkoiraansa. 24 

 

Lyhyissä luennoissa (2021) Carson katsoo fragmentaarisen toisin historiallisiin hetkiin: 

ihmisten esi-isiin, Ovidiukseen, Kafkaan, Bronten sisaruksiin, Van Goghiin ja niin 

edelleen. Tekstissä "Lyhyt luento tohtori Deijmanin anatomian oppitunnista" hän 

aloittaa siitä, miltä on tuntunut kulkea Breestraatia vuonna 1656: 
 

 
20 Carson 1998, 6. 
21 "You can of course keep shaking the box", Carson 1998, 6. 
22 "Here. Shake."  Carson 1998, 7. 
23 Dramaturgi ja kirjailija Marjo Niemi sanoi Kriittisen korkeakoulun luennollaan 15.4.2018, ettei kirjoittajalla ole 
vastuuta todellisuudelle, normeille tai perinteille. Hänen mukaansa maailman normit eivät anna koko kuvaa sen 
toiminnasta. Hän kehotti välttämään niitä ja uskaltamaan menemään pidemmälle. Tämä on eräänlaista rasian 
ravistamista. 
24 Carson ei ole ainoa kirjailija, joka leikkii antiikin tarinoiden perinteillä. Alice Oswaldin teoksessa Muistomerkki 
(2022) katse suuntautuu Iliaan maailmassa eläneisiin ja kuolleisiin sotilaisiin, heidän vieri viereen aseteltuihin 
muistoihinsa: Oswald kertoo tehneensä käännöksen Iliaan ilmapiiristä, ei sen todellisuudesta, vaan eräänlaisesta 
enargeista eli "kirkkaasta sietämättömästä todellisuudesta". Hän puhuu teoksestaan suullisena hautausmaana, 
yrityksensä muistaa ihmisten elämät ja nimet ilman kirjoituksen tukea.  



14 

 

”Talvi niin kylmä, että kun Breestraatia kävellessä tulee auringosta varjoon, eron 
tuntee virtaavan kalloaan pitkin kuin veden. [...] Kylmä sää salli tohtori Deijmanin 
kohdistaa lääketieteen tarkan silmän Mustaan Janiin kolmen päivän ajan. Sitä 
miettii, mahtoiko Elsje koskaan nähdä Rembrandtin maalausta, joka näyttää hänen 
rakkaan varkaansa väkivaltaisesti edestäpäin nähdyssä lyhennyksessä niin että 
puhtaat jalkapohjat näyttävät melkein koskettavan halkaistuja isoaivoja. Leikatkaa ja 
leikatkaa syvään päästäksenne ongelman alkulähteille, tohtori Deijman sanoo 
levittäessään aivoja molempiin puolin kuin hiuksia. Suru haparoi niistä ulos.”25  
 

Carson katselee kirjoittajana Mustaa Jania, kuolemantuomioon tuomittua rikollista, joka 

makaa tohtorin lavetilla ruumiinavauksen kohteena. Runon puhuja on läsnä tilanteessa, 

on kiinnostunut Elsjen kokemuksesta, sen singulaarisuudesta. Kokemus ei ole 

historiallisista lähteistä helposti löydettävissä niillä hyväksytyillä metodeilla, jotka 

historiantutkimuksessa vallitsevat. Ne vaativat tulkintaa. Mutta kokemus ei tarjoudu 

tutkittavaksi tarpeeksi haltuun otettavana – se koskettaa tunne-elämää, ruumista – ne 

ovat liian hallitsemattomia ja niitä on mahdoton tutkia objektiivisesti. Ruumista ja 

tunteita koskettavia dionyysisen yömaailman asioita voi lukea päiväkirjoista, kirjeistä 

tai rivien välistä. Missä kulkevat näiden tietämisen alueiden raja-aidat? Mitä rajautuu 

ulos, entä mitä sisään?  

 

Kun ajattelen lääketieteen tarkkaa silmää en voi olla ajattelematta radikaalifeministi 

Valerie Solanasia. Tuota SCUM-manifestin kirjoittanutta naista, joka visioi maailmaa 

ilman miessukupuolta. Ajattelen sitä, miten kirjailija Olivia Laing katsoo Solanasia 

teoksessaan Lonely City (2017). Teoksessaan autoteoreettisesti modernin suurkaupungin 

ihmisen yksinäisyyttä käsittelevä Laing suuntaa katseensa Andy Warholiin ja häntä 

ennen Edward Hopperiin26. Warholin vanavedessä sinnittelee mielenvikainen 

radikaalifeministi Solanas, johon Laing suuntaa säälittelevän katseen, synnyttää saman 

kierrätetyn tarinan, jossa psykoottinen radikaalifeministi ampuu Andy Warholia.27 

Laingin Solanas on nälkätaiteilija, joka rukoilee New Yorkin taidepiireissä 

vaurastunutta Warholia tuottamaan näytelmänsä Up Your Ass, tuloksetta. Syntyy 

vaikutelma korkeuserosta: Lukijoina katsomme Solanasia, itseään myyvää, 

 
25 Carson, 49 [teoksen sisälehdeltä puuttuu vuosi, mutta se ilmestyi 2021] 
26 Aivan kuin yksinäisyyden myytti ei olisi jo maskuliininen. 
27 Laing 2017, 78–93. "The early life of Valerie Solanas is just as you might expect, only more so. A disordered 
childhood... [...]" 



15 

 

mielenvikaista radikaalifeministiä, lääketieteellisen silmän paremmalla puolen, tuntien 

turvaa siitä, ettemme ole vajonneet samanlaiseen tilaan.  

 

Laing vyöryttää Solanasin ylle länsimaista medikalisaatiopuhetta. Hän nostaa esille 

käyttäytymistieteen ja psykologian tutkimuksia, joissa todetaan yksinäisten olevan 

terveysriski itselleen ja joissa heitä käsitellään lähes abjekteina.28 Syntyy kierre, jossa 

omasta yksinäisyydestään kärsivä Laing kärsii moninkertaisesti enemmän, kun hän 

tutkii psykologien yksittäisten tutkimusten tuloksia 1970-luvulta alkaen ja yhdistää ne 

2010-luvun madonlukuihin (verenpaineen ja kortisolin nousu ja niin edelleen). Mikä on 

tällaisen ajattelun mielekkyys suhteessa kokemuksen tutkailuun ja toisaalta yksilön 

itsensä kärsimykseen, joka jo on – kirjailija Rainer Maria Rilkelle yksinäisyys on 

suorastaan paikka, josta taideteos syntyy: "Taideteokset syntyvät pohjattomasta 

yksinäisyydestä", hän kirjoittaa 1903 Franz Xaver Kappusille.29   

 

Onko tarpeeksi vain katsoa marginalisoituihin (esimerkiksi niin sanottuihin hulluihin, 

queer-ihmisiin tai "historian unohtamiin naisiin"), vai pitäisikö se myös tehdä eettisesti? 

Onko lääketieteen tarkka silmä se, jolla haluamme katsoa oletusarvoisesti, kun teemme 

taidetta? Mikä on edellä mainitun näkökulman merkitys, mitä laadullisesti mielekästä se 

voisi tuoda teokseen, jos kerran tarkoitus on ymmärtää inhimillistä kokemusta? 

 

Sara Stridsberg kirjoittaa niin läheltä Solanasia Unelmien Tiedekunnassa (2019), että 

hän ei tarvitse (mies)taiteilijoita väylänä Solanasiin – Warhol on teoksessa 

sivuhenkilö.30 Stridsberg palauttaa cixouslaisessa hengessä Solanasin medikalisaation 

keinoin torjutun äänen lavalle, kuvan keskiöön. Myrsky nimeltä Valerie Solanas on 

 
28 Laing 2017, 26–27. 
29 Rilke 1993, 27. Rilke on hyvin kiinnostunut yksinäisyyden suhteesta kirjoittamisensa olosuhteisiin. Hän puhuu 
yksinäisyydestä toistuvasti kirjeissään Kappusille. Myös hänen kokeellisessa romaanissaan Malte Laurids Briggen 
Muistiinpanot (1910) on päähenkilönä auto-omaelämäkerrallisehko, pohjattoman yksinäinen nuorukainen. Kate 
Zambreno kirjoittaa teoksessaan Drifts (2020) Rilken ja Kafkan yksinäisyyksiin peilaten omaa yksinäisyyttään 
kirjoittavana ihmisenä. 
30 Warhol tarjoutuu lukijalle Solanasin harhana, kerronnallisena kieputuksena ja kangastuksena siellä jossain kaukana 
hänestä ja hänen todellisuudestaan. Solanas oli erittäin kyvykäs psykologian oppilas Marylandin yliopistossa, ja sattui 
olemaan myös äärimmäisen intohimoinen yhteiskunnallinen feministi-aktivisti. Warholilla puolestaan sattui olemaan 
suosionsa myötä rahaa kustantaa Up Your Ass -näytelmä, Solanasilla taas ei. Olisiko Solanasiin voinut ottaa myös 
köyhyyden näkökulman? Seksuaalisen hyväksikäytön ja insestin näkökulman? Rakenteellisen seksismin näkökulman? 
Psykiatrisen sairaanhoidon vallankäytön näkökulman? Strisdberg tarkastelee romaanissaan Solanasia kaikilta näiltä 
kanteilta, koska romaanin mittakaavassa se on mahdollista.  



16 

 

tuhoava, mutta myös täynnä rakkautta, eikä häntä voi typistää yksinäisyyteen tai 

hulluuteen, tai köyhyyteen, tai Andy Warholin vanavedessä kärsiväksi pyrkyriksi.  

 

Jokin hehkuu herkästi, värisee. Herkkä ydin, joka lepää ruumiin ja tunteitten syleilyssä. 

Kirjoittaja liitelee sademetsässä ja kiinnittää huomionsa ruumiin, tunteitten, 

kokemuksen, ainutlaatuisuuden ja kaiken tämän hehkuvan villiin erottamattomuuteen, 

ja luo jotain käsistä lipeävää. Kirjoittaja ei pelkää raja-aitoja, vaan liitää niiden ylitse. 

On jotain pelottavaa siinä, ettei voi ottaa haltuun niin kuin ennen on otettu, että on 

vapaassa pudotuksessa, pimeydessä ja pyörityksessä. Ja jotain vapauttavaa.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



17 

 

1 . 3 .  R a j a h y p p e l y ä  
 

& se valkeni minulle kerralla, mikä ominaispiirre muodostaa Ansioituneen 
Miehen erityisesti Kirjallisuudessa & ja jonka Shakespeare niin voimakkaasti 
omasi – tarkoitan Negatiivista Kykyä, joka tarkoittaa sitä että ihminen kykenee 
olemaan epävarmuuksissa, Mysteereissä, epäilyissä, ilman ärsyttävää kurotusta 
kohden tosiasioita & järkeä – ... suurella runoilijalla herkkyys Kauneuden 
havaitsemiseen yliajaa kaikki muut herkkyydet tai pikemminkin tekee tyhjäksi 
kaiken harkinnan. 

– John Keats kirjeessään veljillensä, 22.12.1818.31 

Istun metrossa, joka vyöryy maan alla kohti Ruoholahtea. Talven ensilumi vipeltää 

vaakatasossa ulkomaailmassa, muttei kurotu tänne. Kirjoitan kirjoittavalle ystävälle 

viestiä (RE: Teos jonka haluaisin osata kirjoittaa), puhumme jälleen kerran Sara 

Stridsbergistä ja Daniel Kehlmannista. Hän kirjoittaa, että hän muistaa minun puhuneen 

aikaisemmin Kehlmannin teoksesta Tyll (2020) mutta myös ihailleen Unelmien 

tiedekuntaa teoksena, jonka haluaisin osata kirjoittaa. En nähtävästi pääse Tyllin ylitse. 

Palaan mieleni huoneessa jatkuvasti Tyllin äärelle: Miten Kehlmann teki sen, ja sen ja 

sen; siis miten Kehlmann saa henkilöhahmonsa hymyilemään ironista hymyä 

sisäänpäin, olemaan niin vakavissaan omia itsejään, uskomaan omaan ajatteluunsa, 

ennen valistuksenaikaisia keksintöjä ja ymmärryksiä?  

 

Miten hän on kirjoittanut keskiaikaiseen narriin Tyll Ulenspiegeliin hänen koko 

Elämänsä mustan surun, rakkaudettomuuden, älykkyyden, kodittomuuden, 

irtolaisuuden? Miten hän on saanut henkilöhahmot vakuuttuneeksi omasta 

älykkyydestään, kun he keskustelevat lohikäärmeen veren taianomaisista parantavista 

ominaisuuksista ja uskovat kykyihinsä ratkaista hieroglyfit? Miten Kehlmann on 

näyttänyt ihmisten iljettävyyden ja sivistymättömyyden sodan aikaan kuitenkaan 

 
31 https://www.poetryfoundation.org/articles/69384/selections-from-keatss-letters [haettu 5.10.2022]. "& 
at once it struck me, what quality went to form a Man of Achievement especially in Literature & which 
Shakespeare possessed so enormously—I mean Negative Capability, that is when man is capable of being 
in uncertainties, Mysteries, doubts, without any irritable reaching after fact & reason—Coleridge, for 
instance, would let go by a fine isolated verisimilitude caught from the Penetralium of mystery, from being 
incapable of remaining content with half knowledge. This pursued through Volumes would perhaps take 
us no further than this, that with a great poet the sense of Beauty overcomes every other consideration, or 
rather obliterates all consideration." Käännös omani. 



18 

 

osoittelematta tai moralisoimatta? Ja miksei minua häiritse edes se, että romaanin 

eponyyminen henkilö vilahtelee toinen toistaan tyhjänpäiväisempien arvohenkilöitten 

tarinassa, josta kaikki alkaa ja johon kaikki kehämäisesti kuitenkin päättyy? Toisin 

sanoen: Kehlmann on sisällä kirjoittamisessaan ja hyvin lähellä Tyll Ulenspiegeliä. 

 

Tulen ajatuksissani samaan kohtaan potkiskelemaan jo tallotun polun pikkukiviä, 

Kirjallisuudessa Ansioitunut Mies. Paitsi että ei mies ollenkaan. Miten edes voisin 

tuntea pohjimmiltaan tuntemattoman Hypatia Aleksandrialaisen. Millä työkaluilla olen 

alkanut haalia käsiini sitä, joka siitä väistämättä jatkuvasti tipahtelee ja valuu 

sormistani, kuten Andrei Tarkovski sen muotoilee nykyisyydestä: "[se] luistaa käsistä ja 

katoaa kuin hiekka sormien lävitse"32?  

 

Istun metrossa talvitakissani, joka alkaa hiostaa, ajattelen hienhajun mahdollisuutta ja 

luen käsikirjoitusta kännykkäni ruudulta. Katseeni lasittuu ei mihinkään, suuni ryhtyy 

liikkumaan, kun puhun itsekseni. Hypatia on huone huoneessa. Hän on mieleni 

huoneessa, kohtaus on, tilanne on. Ja tilanteessa, kohtauksessa on, Hypatia joka katsoo 

peiliin ja näkee siellä Jonkun Toisen, ja on Hypatia mieleni huoneessa ja kohtauksen ja 

tekstin huoneessa ja sen sisällä oman mielensä huoneessa on. 

 

Suosittelen mitä suosittelen ja ajattelen mitä ajattelen, edellä mainitut tulevat tunnun 

sisältä, tunnen epämääräistä vaikeutta siitä, että minähän oikeastaan keksin Hypatian 

kokemusta samalla kun tutkin sitä. Miten tämä on mahdollista ja miten se ei olisi 

mahdollista juuri taiteessa ja miten tällaisesta kaksoisroolista voi selvitä? 

 

Kauhon Hypatian luokse vimmalla. Meitä ovat erottaneet pitkään ajan mykkä kalvo, 

sumut, puheiden synnyttämä humina, kanaalit, pitkät hiljaisuudet. Kokeilen erilaisia 

asentoja. Kirjoitan väliin tutkija-henkilön. Aikaa virtaa, virtaa. Kirjoitan 

kaikkitietävänä, koska kirjoittajana olen. Kirjoitan melkein kolme vuotta niin. Tunnen 

epämääräistä kolotusta. Kalvo ohuuntuu sormissa, mutta se on siellä! Nahkeaa tunnetta 

sormenpäissä. Jotain on revittävä irti, on katsottava toisin, kuvaa on käännettävä. 

Vaihdan asentoa ja kirjoitan minän näkyviin.  

 
32 Tarkovski 1989, 86. 



19 

 

Luonko minä kirjoittajana Hypatian fenomenologian? Nyhjäisenkö sen tyhjästä? Voiko 

niin ajatella feministisen tiedontuottamisen sisällä, voiko niin ajatella taiteellisessa 

tutkimuksessa? Eikö tässä ole käynyt niin, että minä käytän itseäni taustamateriaalina, 

omia kokemuksiani, tietämystäni – sen monenlaisia laatuja ja materiaalisuuksia – eikö 

ole niin, että luodessani Hypatiaa olen sekä luojajumala että itsekeskeinen oman napani 

kaivelija, eikö ole niin, että tällä Mysteerin alueella minä olen tosi asiassa aina hieman 

Hypatia, ja hän on aina hieman minä? Mutta eikö se ole kaikille taiteilijoille, 

kirjailijoille niin?  

 

Epävarmuuksia, Mysteerejä, epäilyksiä...  

 

Minä luon Hypatian menneisyyden, nyt-hetken ja tulevan. Toisaalta se on jo kerrottu ja 

siitä tiedetään jo jotain. Minä luon kuolleen ihmisen uuden elämän, saatan siihen virtaa 

ja se elää. Ja tietenkin se on toinen, se on luomus, vaikka se onkin verisimilitude, toden 

kuva. 

 

Olen R-junassa. Espoossa lähtiessä sulavan lumen ympäröivä tiputtelu, linnun 

hajamielinen laulahdus lauhkeuden reunalla. Tuntuu keväältä. Junan edetessä hieman 

pohjoisemmaksi puut hyytyvät ja tuuli sivaltaa. On tämä kaksoispositio: Hypatian 

lähestyminen kirjoitusprosessissa hänen kokemusmaailmaansa luoden. Miten siitä 

syntyy erilaisia poetiikkoja. Sitten luodun, intuitiivisen avulla rakennetun ja 

keskeneräisen, kehkeytyvän, analysoiminen tässä opinnäytteessä. Sitä ei saa valmiiksi 

eikä sitä voi analysoida loppuun. Mutta sen sisällä on matkattava epätietoisuudessa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



20 

 

1 . 4 .   M i n ä  M y s t e e r i s s ä  
 

"Kirjoitus on minussa kynnys, aula, eteis- tai olotila toiselle joka olen enkä 
kuitenkaan ole, joka en osaa olla mutta jonka tunnen hipaisevan minua, 
elävöittävän minua joka raastaa, huolestuttaa ja muokkaa minua toiseksi – 
keneksi? feminiiniksi, maskuliiniksi, miksi muuksi?" 
 

– Cixous: Purkauksia 33 
 

Kaikki mitä minulle on tapahtunut, tapahtuu Hypatialle ja tapahtuu kirjoittamisessani. Se 

valuu sinne siitä äärettömästä astiasta, joka minä olen, minä ja menneisyyteni, nyt-

hetkisyyteni, todet ja kuvitellut muistoni. Erotteleminen käy mahdottomaksi. 

 

Samaan aikaan minulle on tärkeää ajatella kirjottaessani, että minä en ole Hypatia. Hän 

on singulaarinen toinen, aivan kuten minäkin olen. Näin pystyn luomaan kirjoittamisen 

sisälle tilan, jossa voin kohdata Hypatian aidosti toisena. Ja samaan aikaan ei 

kuitenkaan ole kirjoittamisen sisällä mahdollista eikä tarkoituksenmukaista alkaa liiaksi 

erottelemaan minun ja henkilöhahmoni rajoja. Sellainen hanke lukeutuisi juuri 

sellaiseen talouteen jota vastaan Cixous kirjoittaa esimerkiksi naiskirjoituksen avulla, 

sellaisen toisen kieltämiseen, jossa halutaan omistaa, hallita ja nähdä tosi asiassa minut 

itseni toisessa eli ei toista lainkaan. Tämä taas ei ole (sukupuoli)eroa tai Hypatian 

kertomista ajatellen eettistä. 

 

Ranskalainen muusikko ja esitystaiteilija Heloise Letissier eli Chris eli Redcar puhuu 

usein haastatteluissa siitä, miten hänen kulloinenkin projektinsa uusine eräänlaisine 

alter-egoineen "valuu takaisin" hänen niin sanottuun tavalliseen elämäänsä ja muuttaa 

häntä siellä.34 Hän loi 2018 hahmon nimeltä "Chris" eponyymistä levyä varten, 

maskuliinisen naisen, joka haluaa, uhoaa ja uhkailee, pullistelee lihaksiaan, leikkii, 

keppostelee ja kääntää naisiin kohdistettuja odotuksia ja ottaa haltuunsa 

maskuliinisuuden teatraalisia eleitä. Nämä taiteellisten projektien poetiikkojen 

ilmentymät, viimeisimpänä arkkienkeli Mikaelia rukoileva, punaista hanskaa toisessa 

 
33 Cixous 2021, 113. 
34 "it [alter-ego Chris] bled back into my life. -- being known as Christine and the Queens and now Chris, people kind 
of met the fearless person that I could sometimes be, so it bled back into my life like that. Because in a way I was 
introduced properly, " hän sanoo Radio Q:n haastattelussa. https://www.youtube.com/watch?v=-23e7qJ_4wY&t=812s 



21 

 

kädessään pitävä transsukupuolinen "Redcar", joka taivuttaa hullun ja tervemielisen 

rajoja, eivät kuitenkaan voi olla vaikuttamatta häneen niin sanotusti taiteen ulkopuolella 
35. Mitään sellaista ulkopuolta ei siis oikeastaan ole, josta taiteilija voisi erottaa 

identiteettinsä. Taiteilijan työskentelymetodi (tässä tapauksessa kulloisenkin projektin 

poeettisen ja filosofisen konseptin alter egoistaminen) ei kuitenkaan näyttäydy kaikille 

taiteen tekemisen menetelmänä. Ranskalaislehti Le Figaro (17.11.2022) syyttää 

Letissieriä identiteetin markkinoistamisesta.36  

 

The Guardian (6.11.2022) käsittelee Redcaria Letissierin taiteellisen tuotannon 

viimeisimpänä lukuna, jolla on syvä henkilökohtainen, erottamaton yhteys tämän 

elämään: esimerkiksi hänen transsukupuolisuuteensa.37 Letissier vastaa Le Figarolle 

sanomalla, että mitään markkinointia ei ole, koska hänen musiikkinsa ja taiteensa ovat 

totuuden ja aitouden etsintää38 Lopuksi hän kysyy lehdeltä: "Oletko kuunnellut 

musiikkiani?"39. Kun Letissierin ensimmäinen levy Chaleur Humaine nousi vuonna 

2014 kansainväliseen suosioon ja myi miljoonittain, hän esitti ruumiinsa naisoletetulle 

tyypillisellä tavalla. Myöskin alter-ego Chris mukautui hieman perinteisempään 

naisoletetun ruumiinkuvaan. Hän ei kohdannut median puolelta samanlaista syrjintää 

kuin vastikään Redcar les adorables étoiles -levyn tiimoilta ilmoittaessaan 

transsukupuolisuudestaan ja puhuessaan siitä avoimesti. Mitkä ovat sukupuolitetun 

 
35 Redcar perustuu löyhästi sille, että Letissier menetti äitinsä vuonna 2018 ja alkoi sen jälkeen havaita  punaisia autoja, 
joita hän ryhtyi pitämään viesteinä tuonpuoleisesta äidiltään. Hän on kohdannut, erityisesti queer-henkilönä, valtavan 
määrän internet-vihaa paljastaessaan Redcarin uuden musiikkiprojektinsa Redcar les adorables étoiles  myötä. Suuri 
osa vihasta sisältää patologisoivan otteen; milloin hänen transsukupuolisuutensa on "persoonallisuushäiriö" ja milloin 
hänen marijuanan polttamisensa on "huumeissa olemista". Nämä taktiikat ovat melkein onnistuneet hävittämään hänen 
taiteensa merkityksen vihan ja diagnosoinnin vyöryn alle. Tämä on itsessään tärkeä kysymys: taiteentekijän ja hänen 
mielenterveytensä epäileminen julkisten ulostulojen perusteella. Mikä on muusikon ja esitystaiteilijan hallitsemaa 
performanssia (Redcarin Twitter-tilin sisältö?) ja toisaalta mikä taiteenteon sisältä syntyvää kieltä ja jopa menetelmää, 
jonka saa haltuun vain vihapuheella, joka pitää naulata paikoilleen diagnosoinnilla? 
36 Letissieriä on syytetty queer-identiteetin markkinoistamisesta ja hyväksikäyttämisestä musiikkinsa myymiseksi jo 
aivan uran alkuajoista. 
37 Le Figaro 17.11.2022: "Chris Devient Redcar: quand l'identite vire au concept marketing": 
https://www.lefigaro.fr/vox/culture/chris-devient-redcar-quand-l-identite-vire-au-concept-marketing-
20221117?utm_medium=Social&utm_campaign=echobox&utm_source=Twitter&origine=VWT16001#Echobox=16
68707830-1; the Guardian 6.11.2022: 'I'm changing and I don't think society helps at all.' Christine and the Queens' 
journey to becoming Redcar": https://www.theguardian.com/music/2022/nov/06/christine-and-the-queens-redcar-
interview-adorables-etoiles. 
38 "Ma musique et mon art sont une quete de verite et d'authenticite", 
https://mobile.twitter.com/QueensChristine/status/1593587148258791428?cxt=HHwWiMC-qa7Ex50sAAAA. 
39 "Ma musique tu l'as ecoutee ? " 
https://mobile.twitter.com/QueensChristine/status/1593587148258791428?cxt=HHwWiMC-qa7Ex50sAAAA 



22 

 

ruumiin, markkinointimenestyksen ja vihapuheen yhteydet – marginaalin suhde 

valtakulttuuriin? Entä näitten tietojen ja kokemuksien kohtaamattomuuksien paikat? 

Tämä keskustelu avartaa näkymän siihen, miten erilaisissa kulttuurisissa ja sosiaalisissa 

konteksteissa asiat voidaan ymmärtää erilaisista suvaitsevaisuuden ja taidekäsitysten 

piireistä. Lopultakin kyse on sekä toiseuden kohtaamisesta että tiedon luonteesta. 

Toiseus voidaan ymmärtää tässä sekä tiedollisena että sukupuolitetun ruumiillisen 

toiseutena. Miten vakiintunut systeemi suhtautuu toisenlaiseen tapaan elää 

(sukupuolitettua) ruumista ja puhua, elää ja käsitellä sukupuolikokemusta? Millä tavalla 

tätä tietoa (siis taidetta) käsitellään? Yritetäänkö edellä mainittuja hallita ja arvottaa?  

 

Hätä syntyy, kun taiteilijaa ja taidetta ei voida erottaa toisistaan, kun muitakin käsitteitä 

erotellaan. Sakset ovat menneet rikki. 

 

* 

 

Olenko minä kirjoittamissani avannut tilan, jossa toinen voi vapaasti toteutua, ilman että 

minä haluan omistaa hänet, tai ajatella hänestä minun itseni kautta? Onko tämä 

murehtiminen enteellistä siitä, että minä annan Hypatialle tilan? Murehtisiko 

cixouslainen maskuliinisen talouden edustaja tällaista, eikö hän haluaisi vain luoda 

itsestään kuvan ja tarkastella sitten sitä ihmeissään, narkissosmaisesti. Tarvitsemme 

teoksia, joissa kaivaudutaan queer-henkilöitten kokemukseen, joissa taivutetaan 

ymmärrystä sukupuolitettujen ruumiiden horisontista. Anne Garrétan Sfinksi -teoksen 

(1987) päähenkilön sukupuoli "ei selviä" (aivan kuten kaunokirjallisuus olisi ratkaistava 

juttu), Virginia Woolfin Orlando muuntaa sukupuolista muotoaan vuosisadasta toiseen 

ja Stridsbergin Valerie Solanas on radikaalifeministilesbo. Toisen voi kohdata myös 

pienemmässä mittakaavassa, omina häpeällisinä tai piilotettuina alueina, jotka 

osallistuvat kirjoittamiseeni. Miten voisin eristää itseni taiteestani, kun ruumiini pyrkii 

mukaan, kun se valuu ylitse. 

 

Entä se, miten minuun katsottiin yläkoulun mustan asvaltin kattamalla pihamaalla. 

Aidattuja puskia, kesytettyjä, rajoissaan pidettyjä. Punatiiliset laatikkotalot, viemäriltä 

haisevat rakennukset. Miten minuun katsottiin sivusilmällä, melkein kiinni puristetuilla 

silmillä, joiden viesti oli inhon viesti. Hämmennykseni oli kauhistunutta ja mykkää. Se 



23 

 

valui ruumiini koloihin. Se saavutti käsivarteni ja jalkapohjiini se valui, se terva. Miten 

Hypatiaan katsotaan, kun hän astuu Koulun yhteisruokasaliin; tilaan joka ei ole 

rakennettu hänelle, jonne ei odoteta hänen kaltaistaan, jonne häntä ei ole kutsuttu? 

Kaikki ne juhlat, joista kuulen ohikuulluissa pirskahtelevissa keskusteluissa. Keskeiset 

teiniajan kehitystehtävät, joihin en saanut kutsua koska minä olin minä. Naturalistinen 

argumentti. Sinä olet sinä, sinä saat sivusilmää.  

 

On haavoja, jotka vaivalloisesti umpeutuvat mutta jättävät jälkeensä kauhistunutta uutta 

ihoa, joka on sormea vasten koholla. Onko se väistämättä myös Hypatian tapaus? 

Väitän, että koska se on minun tapaukseni, se on väistämättä hänen tapauksensa. Aivan 

kuten henkilökohtainen on poliittista, on kirjoittajan märkivä haavainen kokemus jollain 

tavalla väistämättä henkilöhahmon märkivää kokemusta. Tästä ei selviä leikkaamalla, ei 

viiltämällä irti, ei käsitteiden ortopedialla, ei eristämällä, ei järkeilemällä. En voi aidata 

tajunnastani aluetta Hypatialle, sillä hän syntyy sieltä, kunnes lähtee omille teilleen, 

itsenään.  

 

Cixous tekee Sisään kirjoittamiseen -teoksessa (2022) tiliä siitä, mistä hän, juuri hän, 

pieni algerianjuutalainen tyttö, on saanut itselleen luvan kirjoittaa. Ja mistä minä saan 

oikeuden tai luvan kirjoittaa; minä, koulujen pihalla ylenkatsottu pieni ihminen, lähes 

puhumaton, yleisesti inhottu. Asutanko Keatsin puhumaa Mysteerin aluetta tai 

Kielteistä kykyä siksi, että minulla on edellä mainittu historia, siksi, että minusta tuli 

kirjoittaja, vai tuliko minusta näitä siksi että minut sysättiin liuskan marginaaliin? 

Koulun ovenpielessä ilkikurisesti palavat valot; tervetuloa, tervetuloa tänne. Et sinä. 

Puristan kädet toistensa lomaan rintani eteen ja painan pääni, puikahdan sisään.40 

 

Eivätkö kuitenkin kiinnostavimmat kokemukset synny marginaalissa, eikö sieltä voi 

valua tai syöksyä lavalle Durasin mainitsema koko elämän musta suru, joka on kaiken 

ajattelun yhteistä aluetta41 tai voivatko sieltä puhaltua keskiöön ne, jotka karkea käsi 

sinne sysäsi? Eikö ole myös niin, että sivuun sysätyistä ei välitetä ja että juuri tämä tosi 

asia antaa sysätylle luvan – ehkä jopa elämän pelastavan velvollisuuden – tehdä mitä 

tahansa henkensä pitimiksi?  

 
40 Hypatia. 
41 Duras 2005, 39. 



24 

 

* 

 

Voiko Hypatiasta kirjoittaa ilman, että kirjoittaa hänen sukupuolikokemuksensa 

moninaisuudesta, sen tunnustaen ja sitä hellien, kasvattaen? Sara Heinämaa kirjoittaa 

esseekokoelmassaan Ihmetys ja rakkaus (2000) muun muassa siitä, miten Simone de 

Beauvoirin teos Toinen sukupuoli (1949) ehdottaa fenomenologian perinteeseen 

nojaten, että sukupuoli ei ole vain variaatio universaalisti jaetusta peruskokemuksesta 

maailmassa, vaan se kiinnittää ihmisen ainutlaatuisesti maailmaan. Tämä, kuten 

Beauvoirin teoksen monet muutkin ajatukset naiseudesta, on harmittavan usein 

ymmärretty väärin. Heinämaa esittää, että Beauvoirista ei ole tavattu ajatella filosofina, 

vaan enemmän kirjailijana. Beauvoirin fenomenologian perinteen tuntemus ei ole 

avautunut kovin monelle Toisen sukupuolen lukijalle. Tämä aiheuttaa kapeita 

luentoja.42  

 

Aura Sevón kirjoittaa Cixous'n Sisään kirjoittamiseen -teoksen (2022) suomentajan 

jälkisanoissa, että Cixous kirjoittaa ennen kaikkea moninaisuudesta, kun hän kirjoittaa 

naiskirjoituksesta. Cixous'n ajattelun kritiikki (kuten monien muiden eron feministien) 

tiivistyy essentialismi- ja kaksinapaisuussyytöksiin, joihin Sevón vastaa muistuttamalla 

moninaisuuden keskeisestä ulottuvuudesta.43 Mielestäni Cixous'n ehdottaessa 

naiskirjoitusta Medusassa tai hänen puhuessaan feminiinisestä kirjoituksesta (tai 

biseksuaalisuudesta) hän puhuu kirjoituksen tai kirjoittajan sukupuolen sijasta tavasta 

suhtautua maailmaan. Tämä tapa ei ole sulkeva, loogistava tai haltuun ottava.44 Hänen 

ajatuksensa (vietti)talouksista, maskuliinisista Kuoleman viettitalouksista ja 

feminiinisistä Elämän talouksista, viittaavat ennemmin subjektin sukupuolen sijasta 

tämän asenteisiin tai maailmaan suuntautuvaan asenteeseen tai asentoon. 

 

 
42 Heinämaa 2000, 133–157. 
43 Sevón 2022, 111. Muistelen naistutkimuksen professori emerita Marianne Liljeströmin puheenvuoroa joskus 2010-
luvulla Turun yliopistossa aloittaessani sukupuolentutkimuksen opinnot. Hän kertoi oppiaineen historiasta ja siitä, 
kuinka naistutkimuksen nimi oli vaihdettava sukupuolentutkimukseen siksi, että sana nainen on niin provokatiivinen. 
Syyt ovat varmasti hieman moninaisemmat kuin tämä lausahdus, mutta toisaalta, onko epätotta, että "sukupuoli" olisi 
sanana neutraalimpi? Se vie huomion pois "naisesta", se kattaa enemmän ihmisiä ja häivyttää minkäänlaista 
erityisyyttä. Tähän problematiikkaan sukupuolieron feministit ovat pureutuneet vuosikymmeniä, eivätkä ole vieläkään 
sovussa niin sanottujen tasa-arvon feministien kanssa. Ks. esim. n&n 3/13. 
44 Jonka hän samastaa ennemmin maskuliiniseen – mutta tämäkään ei itsessään ole essentialistista, sillä hän ei 
viittaakaan subjektin sukupuoleen sinänsä vaan tapaan puhua, kirjoittaa ja ajatella maailmasta. 



25 

 

Ajatus moninaisuudesta avaa romaanihenkilöstä kirjoittamisen ja kertomisen etiikan. 

Kun henkilö(nsä) identiteetin moninaisuuden sallii, antaa olla, ja sittemmin myös 

kultivoi ja kannustaa ja kasvattaa, pystyy henkilö jossain kirjoittamisen vaiheessa 

puhaltamaan itsensä lentoon, kuten Cixous sen sanoisi (tai Sevón suomennoksessaan, 

kun kääntää puuskahtamisen, souffle, puhaltamiseksi kunnioittaakseen tämän 

moninaista, avaraa maailmaa, jota puuskahtaminen ei kapeudessaan puolusta45). Tähän 

liittyy, ja tästä kirjoittaja pääseekin Irigarayn maisemaan: filosofisessa diskurssissa ei 

olla tarpeeksi itsekriittisesti tarkasteltu diskurssin perusteita, nimittäin käsitystä 

subjektista. Filosofisessa perinteessä subjekti, objekti ja näiden suhteet ymmärretään 

tutkailematonta perustaa vasten, miessukupuolta. Diskurssi on maskuliininen ja 

kiinnostunut lähinnä itsestään, eikä toisesta (naisesta, ei-miehestä). 

 

Kun henkilö saa tilaa toiseudelleen, hänen moninaisuutensa puhaltuu lentoon. Se saa 

tilaa muodostua itsekseen. Se on aina singulaarinen toinen, joka kumpuaa kirjoittajan 

singulaarisesta toiseudesta, mutta ne eivät ole vaihdettavissa eivätkä liioin toisistaan 

erotettavissa. Kun tekstiä kirjoittaa tarpeeksi kauan, se alkaa ikään kuin tuottaa itseään. 

Samalla tavalla käy, kun henkilöstä kirjoittaa tarpeeksi pitkään, kun hänen kerroksiaan 

kuorii kuin sipulista, henkilö osoittaa itse millä tavalla se haluaa tulla kerrotuksi. 

Samalla se koskettaa minua, minun minääni, takaisin.  

Miten minä kokee maailman? Se on yhteydessä siihen aistein, mielen ja ruumiin kautta. 

Nämä yhteydet ovat yksilöllisiä. Eikä henkilön subjektiutta voi lähestyä, jos ei sen 

pohjaa myllätä kysymyksillä vastakohtana yleismaailmalliselle kokemuksen tai 

identiteetin pohjalle, jonka kaikki jakaisivat.46 

 

 

 

 

 
45 Sevón 2022, 100. 
46 Niiden vanavedessä nousee kysymys myös kielen etiikasta, eikä vain eettisistä ajatuksista kirjoittamisen takana tai 

sisällä. Tähän voisi ammentaa esimerkiksi Julia Kristevan poeettisen kielen pohdinnoista; miten subjekti ei voi torjua 

symbolista eikä pärjää ilman semioottista, mutta symbolinen tarvitsee musiikillisen rytmin toiseutta ja poeettista 

liikettä, joka tekee siihen semioottisen repeämän, jotta olemisen laatu olisi eettistä ja poliittista. Ks. Kristeva: 

Revolution in Poetic Language (1984). 

 



26 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
 

Pompeijilainen sadevesiallas eli impluvium 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



27 

 

 

 

 

 

 

 

 

Voisi sanoa että päiväunelmointi on alkuperäistä pohdintaa... Täten on selvää, että 

taideteokset ovat kuvittelevan olennon eksistentialismin sivutuotteita...me emme ole 

"heitettyjä maailmaan", koska me avaamme maailman ylittämällä havaittavissa olevan... 

äärettömyys on sisällämme. Ja heti kun meistä tulee pysähtyneitä, me olemme toisaalla; 

unelmoimme maailmassa joka on ääretön.47 

 

 

Tämä on kirjoitusta, joka kurkottaa kohti jotain näkymätöntä, jotain kosketuksen 

ulottumattomissa olevaa.48 

 
47 Bachelard 1994, 184. "And one might say that daydream is original contemplation. [...] in other words, since 
immense is not an object, a phenomenology of immense would refer us directly to our imagining consciousness. In 
analyzing imagies of immensity, we should realize within ourselves the pure being of pure imagination. It then becomes 
clear that works of art are the by-products of this existentialism of the imagining being. [...] This being the case, in this 
meditation, we are not "cast in to the world", since we open the world, as it were, by transcending the world seen as it 
is, or as it was, before we started dreaming [...] Immensity is within ourselves [...] As soon as we become motionless, 
we are elsewhere; we are dreaming in a world that is immense." Käännös omani. 
48 Viljanen 2020, 8. 



28 

 

2. SADEVESIALLAS 

2 . 1 .  O v i  /  K y n n y s  
 

Ovi avautuu. Isä seisoo ulkomaailman terävyydessä ja sanoo että lähdetään. Kynthian 
silmä vetää minua taaksepäin kuin valtameren tuuli, 49 

 

Muuttuuko oven avannut ja kiinni laittanut ihminen, onko hän sama, kysyy Gaston 

Bachelard pohtiessaan sisä- ja ulkopuolen dialektiikkaa teoksessaan The Poetics of 

Space (1994). Entä mihin ovi avautuu? Ihmisten maailmaan, vai yksinäisyyteen? 

Olemassaolon syvyyteen? 50 Kesä on vaihtunut talveksi pitkän tunnelin päässä, talvi on 

käynyt kesän kynnyksestä. Kävelen vaahteroiden reunustamaa kotikatuani, on 

helmikuista lauhaa. On myöhä, hoidan askareitani iltaisin. Vaahteroiden pimeissä 

sormissa kimmeltävät sulaneet lumipisarat. Talvisin vesi muuttaa muotoaan päivittäin. 

 

Hypatia käy kotinsa kynnyksestä isänsä Theonin kanssa ulos, minä käyn kirjoittamisen 

kynnyksestä.  

 

Kodin kynnyksestä ulos käyminen kasvaa koskettamaan Hypatian elämän keskeisiä 

teemoja: sitä miten hän naisena tunkeutuu miehisen alueelle, tieteen tekemisen alueelle 

ja on siellä etevä. Hänen isänsä vie hänet mukanaan tieteen maailmaan, julkiseen. 

Toisaalta Hypatia itse haluaa astua kynnyksen ylitse, pelonsekaisin ja varovaisen 

uteliain tuntein, kunhan se tarkoittaa sitä, että hän pääsee pois kodin piiristä ja on siellä 

joku muu kuin Kynthian myyttisten tarinoiden täyttämä astia. Hänen lapsuutensa 

keskeinen dramaturginen kysymys51 on, pääseekö hän pois kodin piiristä. Mitä on olla 

tyttölapsi, jonka tarkoitus on jäädä kodin piiriin, mutta joka rikkoo tarkoitustaan ja 

ennalta määrättyä norminmukaista elämänkäsikirjoitusta?  

 

Käyn kynnyksen ylitse kirjoittavaan mielentilaan, sisään kirjoitukseen, sisäiseen 

kehykseen, kuten Patricia Townsend sitä jäsentää. Hänen mukaansa taiteilijan 

 
49 Hypatia. 
50 Bachelard 1994, 222, 224. 
51 Nämä kysymykset ovat muotoa "kyllä" tai "ei" ja perustuvat päähenkilön keskeisiin ristiriitoihin Raija Talviota 
mukaillen. Ks. Matkalla kohti: Elokuvan dramaturginen analyysi (2021). 



29 

 

työskentely materiaalinsa kanssa edellyttää erityistä arkikokemuksesta eroavaa 

mielentilaa. Tätä mielentilaa voi verrata taskuun, pyhättöön, vajaan tai kartanoon, jossa 

on lukuisia toisiinsa yhdistyviä huoneita. Townsendin haastattelemat taiteilijat kertovat 

tuntevansa tässä tilassa turvaa ja joskus jopa haluavat ylittää sillan sinne 

mahdollisimman nopeasti, jotta arkitodellisuus ei pääsisi sisäiseen kehikkoon. 

Kuvanveistäjä George Meyrick kertoo, että hän siivoa työtilaansa ja keittää teetä, joka 

Townsendin mukaan on sisäisen maiseman valmistamista siihen, että mahdollinen 

(possibility) voi päästä esille.52  

 

On käytävä ovesta kynnyksen ylitse yksin, avattava sisäinen syvyytensä, 

äärettömyytensä. Tarvitaan silta, tarvitaan rituaali: aamusivupraktiikka on molempia. 

 

Ajattelen kirjailija Deborah Levyä, jonka elämäkerrallisen teoksen Elämisen hinta 

(2021) päähenkilö vuokraa tuttavansa Celian pihalla sijaitsevan puutarhavajan 

työtilakseen. Omenapuun katveessa sijaitsevassa vajassa oli työskennellyt Celian 

edesmennyt puoliso, runoilija Adrian Mitchell.53 Levyn kertoja-minä on juuri eronnut 

avioliitostaan ja rakentaa elämäänsä uudestaan: 

 

Vajassa oli aina rauhallista ja hiljaista. Olin päästänyt irti elämästä, jota 
olin itselleni kaavaillut, eikä mennyt kai päivääkään niin, ettei tilanteeni 
olisi tuntunut minusta ylivoimaiselta. Kun elämä on kovaa, on vaikea 
kirjoittaa, olla avoin ja ottaa asioita vastaan, mutta kaiken pitäminen 
ulkopuolella tarkoittaa puolestaan, ettei ole mitään mitä työstää. [...] 
Päivän päätteeksi aloitin pitkän kävelymatkan ylös mäkeä, joka oli yksi 
Lontoon korkeimmista, valmistaakseni illallista tyttärelleni. [...] En 
tuntenut oloani turvalliseksi tai turvattomaksi, vaan joksikin siltä väliltä, 
liminaaliseksi, olin siirtymässä elämästä toiseen.54  

 

Vaja on sekä silta sisäiseen viitekehykseen että viitekehys itse. Se on vastoinkäymisistä 

raskaassa arjessa kohoava suoja, joka rajaa arjen viitekehyksen sisäisen viitekehyksen 

ulkopuolelle. Se mahdollistaa kirjoittamisen sisätilan, joka ei välttämättä ole 

vastakkainen arjen viitekehykselle, mutta se on erilaatuinen. Ei ole tarkoitus sulkea 

koko elämää vajan ulkopuolelle, muttei myöskään päästämään täysin sisäänkään. 

Vajassa vallitsee erilainen ilmasto, erilaatuinen mielentila. Kirjoittamisessa 

 
52 Townsend 2019, 49, 90, 94. 
53 Levy 2021, 31–49. 
54 Levy 2021, 47–49. 



30 

 

arkikokemuksesta eroava mielentila voi olla lähellä flown, illuusion tai syvän 

keskittymisen tilaa. Townsend mainitsee Marion Milnerin ja Anton Ehrenzweigin 

psykologiset tutkimukset. 1950-luvun illuusio- ja symbolitutkimuksissa Milner tuli 

siihen tulokseen, että illuusion tilassa ihminen tarvitsee kykyä sietää väliaikaista itsensä 

kadottamista ja objektiivisuuden vaadetta. Ihmisen on voitava luopua halustaan nähdä 

asiat rationaalisesti, ilman tunteen väritystä. Ehrenzweig puolestaan loi kolmivaiheisen 

luovan prosessin mallin. Hänen mukaansa taideteoksen luominen voi olla yritys tuoda 

yhteen sellaisia osia itsestä, joita taiteilija ei ole huomioinut aikaisemmin. Keskeinen 

työn vaihe on merelliseen (oceanic) rajaan meneminen, jossa kaikki eriytyminen lakkaa 

olemasta. Tällaista mielentilaa hän kutsuu ei-eriytyneeksi.55  

 

Puhe merellisestä, nestemäisestä rajasta liittyy Cixous'n naiskirjoituksen ajatukseen 

siitä, että kirjoittaja voi lakata määrittelemästä ja leikkaamasta käsitteitä erilleen ja 

ajattelemasta (usein naturalistisin) vastakohtapareittain.  

 

* 

 

Historiantutkimuksen tuottama käsitys siitä, että antiikin yhteiskunnat ovat toimineet 

hyvin sukupuolittuneesti ja hierarkkisesti ei anna kirjoittajalle tarpeeksi merkittävää 

tietoa kokemuksen laadusta. Eivät hypatianaikaiset keisari Theodosiuksen säätämät 

pakanuutta kitkevät lait vastaa nekään kokemuksen laadun kysymykseen. 

Historioitsijoille on tyypillistä todeta, että esimerkiksi pakanoiden toimintaa suitsevien 

lakien määrä saattaa kertoa siitä, miten hankalaa kansan keskuudesta pakanuutta oli 

kitkeä.56 He kuitenkin kohtaavat ihmisten arjen, tunteitten ja kokemuksen kohdalla niin 

suuren tutkimuksellisen esteen, että he joko hiljenevät tai täyttävät tiedollisen aukon 

arvelulla, josta on puhuttava vain tulkintana. Kirjoittajalle arvelun tai tulkinnan 

tutkimaton, määrittelemätön sisämaa, on merkityksellinen tietämisen paikka. Olen 

turvassa, kun kirjoitan. Tässä tilassa minä määrään. Kirjoittamisen tila on minun 

pommisuojani. Kirjoittaessani määrittelen kaiken itse, kirjoittaa Maria Peura. 57  

 
55 Townsend 2019, 50–51, 53.  
56 Ks. esim. historioitsija Marie Rouxin analyysi teodosiuksenaikaisesta lainsäädännöstä (Codex Theodosianus 
XVI.10.12): https://www.judaism-and-rome.org/codex-theodosianus-xvi1012-8th-november-392%C2%A0ce. (haettu 
17.2.2023) 
57 Peura 2012, 211. 



31 

 

Kun Hypatia käy kynnyksestä isän kanssa, hän käy kohti suurta tehtäväänsä: Filosofista 

elämäntapaa, tieteilijän elämäntapaa. Kun hän astuu kotitalosta ulos, hän astuu samalla 

peruuttamattomasti kohtaloonsa, epätyypilliseen kodin ulkopuoliseen kohtaloonsa. 

 

Käyn ovesta Hypatian kanssa. Luon nahkani uudelleen, historiantutkijan identiteetti on 

valahtanut jalkoihini kuin kuiva nahkapuku, astun sisään, erkanen vanhoista tavoistani 

jäsentää maailmaa, mutten täysin irtaannu niistä. Käytän niitä uusilla tavoilla. Hypatia 

on vierelläni, hän johdattaa minut kohtamaan sellaisia osia itsestäni, jotka ovat sanojen 

tavoittamattomissa ja samaan aikaan hän näyttää itsestään asioita, rivien välistä.  

 

Hypatia on yksin Koululla, tieteen keskuksessa. Hän on isänsä tytär, mutta ainoa tytär 

maskuliinisen tietämisen alueella. Minä olen yksin kirjoittavassa mielentilassa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



32 

 

2 . 2 .  G r a n a a t t i o m e n a n  s i e m e n e t  
 

Mitä myytit sanovat tästä, takaraivossa ja alitajunnassa mylläävät myytit? Ne ovat 
yhteiskunnan normatiivinen ääni. [--] Miten teksti alkaa puhumaan itsekseen, 
hiljaisilla signaaleilla: Miten matka Hypatian sisäisyyteen on ollut pitkä ja 
palkitseva, miten Hypatian oma ajattelutapa alkaa hahmottua kauniina, 
kapinallisena, hyvin omalaatuisena äänenä. Miten myytit, sukupuolittuneet 
narratiivit, avaavat sitä, että yksilöt eivät vain passiivisesti ota niitäkään vastaan, 
vaan aktiivisesti rakentavat omanlaisensa hybridimaailman niistä, kapinoivat niitä 
vastaan ja suhteuttavat ja peilaavat omaa olemistaan niihin. [--] Granaattiomena ! 
Tarjoamisen ele ! Huulille nostamisen ele ! Torjuminen ! Nielaiseminen! Manalaan 
jääminen, maan pinnan kuoleminen tai kukoistaminen. 

 
Ote työpäiväkirjasta (4.7.2022) 

 

Aloittakaamme keskeltä, kelatkaamme taakse: On kesä 2022, olen yksin Fiskarsissa. 

Vahdin parisataa vuotta vanhaa puutaloa ja sen kissa-asukkeja. Yksinäisyys on kuin 

silta tai työmatka työhuoneelle, se on sisäinen viitekehys, Levyn puutarhavaja, illuusion 

tila ja merellinen tila, jossa rajojen merkitys liudentuu, se on sitä yksinäisyyttä jota 

kirjailija Kate Zambreno kokee kotonaan kirjoittavana naisena ja ei ollenkaan sitä, 

koska se on minun kirjoittavaa yksinäisyyttäni. Se on Durasin kaiken ympäröivää 

yksinäisyyttä, jossa hän huomaa viettäneensä Neauphlen käteisellä ostamassaan talossa, 

ehkä kymmenisen vuotta, tai enemmänkin. Se on samankaltaista yksinäisyyttä kuin Jean 

Rhysin Good Morning, Midnight (1939) -romaanin epätoivoinen, rahaton, tragediaansa 

pakeneva Sophia Jensen 1930-luvun Pariisissa.58 

 

Myytin mukaan Persefone jää Manalaan hyväksyttyään Haadeksen tarjoaman 

granaattiomenan. Hän sieppaa tämän keskellä päivää. Haades purkautuu pimeine 

vaunuineen keväisesti kukkivan maan ääristä ja vie Persefoneen mukanaan Manalaan. 

Maan päälle jää tytärtään etsimään äiti Demeter, jonka surusta kasvit lakkaavat 

kasvamasta; tulee talvi. Manalassa Persefone syö kuusi granaattiomenan siementä, jotka 

symboloivat kuutta kuukautta vuodesta. Puolet vuodesta hän joutuu viettämään 

Manalassa, toisen puolen hän viettää maan päällä. Silloin maa kukkii Demeterin ilosta, 

kun hän saa tyttärensä taas luokseen. Tätä aikaa kutsutaan kevääksi. 

 

 
58 Ks. Zambreno Heroines (2012) ja Drifts (2020), Duras: Kirjoitan (2005). 



33 

 

Hypatia on ojentanut minulle kuultavan kätensä. Hän astuu vetisestä peilistä etäisyyden 

tunneliin. On sumuista, minun on seurattava. Ajattelen Viljasen esseen sanoja: 

 

Varjot ovat pelottavia, hahmottomia, hajoavia, vajoavia, valuvia: tilan tiheys 
muuttuu ympärillä, kuuluu huminaa, yhä uudelleen porraskäytävä romahtaa ja 
rakentuu ja romahtaa: jokin vieras ruumiillisuus tämän ruumiin sisällä.59 
 

Jokin romahtaa, rakentuu ja romahtaa. Kuva Hypatiasta tarkentuu, sumenee, loittonee, 

tulee selkeämmäksi. 

 

* 

 

Yritän kirjoittaa, on sietämättömän kuuma. Yritän ajatella, on sietämättömän kuuma. 

Peltoa reunustavat lupiinit, ilmassa siroaa hiekkatien pöly ja lupiinien tuoksu, niillä on 

oma hetken locus, ne kannattaa huomata, sillä parin päivän päästä ne ovat lakastuneet. 

Kävelen joka päivä samaa hiekkatietä, pellon viertä. Kastelen joka päivä kukat kaivon 

kylmällä vedellä. Kirjoitan joka aamu aamusivuni auringon kairaavassa porotuksessa.  

 

Kävelen myyttien reunustamaa väylää syvemmälle Hypatian perään. Myytit eivät ole 

vain irti leikattavia tarinoita tai hauskoja loruja. Hypatia kuulee niistä ja rakentaa 

maailmansa niistä. Hän rakentaa itsensä siitä, mitä hän tuntee, kun hän kuuntelee 

Kynthian kertomuksia Penelopesta Odysseuksen maailmassa, kun tämä kertoo 

Narkissoksesta ja Ekhosta. Hypatian ääni myyttien kudoksen sisällä on hentoa toisen 

tarinan takaa kuultavaa kuiskausta: Mitä minä tuntisin, jos olisin Penelope, voisinko 

olla hän? 

 

Fiskarsissa ymmärrän, että tarvitsen jotain, jonka päälle tai sisään lasken Hypatian, jonka 

sisälle hänet hennosti sijoittaa. Vasta sitten pystyn menemään syvemmälle kudokseen, 

seuraamaan hänen kuultavan käsivartensa kuultavia sormia, utuisessa ajan venyttämässä 

tunnelissa. Materiaalisen maailman näkökulmasta Hypatia elää talossa, oikoksessa, jota 

johtaa periaatteessa viimeisillään raskaana oleva poissaoleva äiti, mutta käytännössä 

Kynthia, jo isän Theonin perheessä vaikuttanut imettäjä. Väkevimmin Hypatia kasvaa 

 
59 Viljanen 2020, 37. 



34 

 

imettäjänsä Kynthian kertomien myyttisten tarinoiden sisällä, ne ovat hänen mielen 

huoneensa, hänen minuutensa rakennusainetta. 

 

Muun muassa Ateenasta ja Iraklionista keräämäni keraamiset granaattiomenat 

reunustavat kirjahyllyäni kuin toteemit, ja nyt ne ovatkin ilmestyneet tekstiini, aivan kuin 

kappaleesta, ajasta ja paikasta toiseen putoava omena Jenny Erpenbeckin romaanissa 

Päivien loppu (2020): Amerikkaan suuntavassa siirtolaislaivassa sveitsiläinen herrasmies 

tarjoaa nuorelle merisairaalle virkamiehelle omenaa. Kappale vaihtuu leikaten, ja 

pikkukylään taakse jäänyt kauppiaan tytär punnitsee omenoita ja sillejä.60 Minulla on 

mentorini Riikan kanssa etätapaaminen. Hän tarttuu tekstiini puolivahingossa 

ilmaantuneisiin granaattiomenan siemeniin. Hän ehdottaa, että voisin uudelleenkertoa 

Demeterin ja Persefoneen myytin. Lähden seuraamaan tuntua. 

 
31.6. Muistiinpanoja tapaamisesta Riikan kanssa 
 
padon murtumisen vaihe 
veneen kyydissä – jalat maassa – 
luota prosessiin 
valuu kaikkialle – puhkeaminen 
pinnan alle – pintaan 
syvät asiat, elävyys 
anna tulla! 
Demeter-myytti toisin päin, kohti myytin kyseenalaistamista. Kohti aikuisuutta. 
Äiti viedään Manalaan! 
Myytti kannattelee! 
Kysy tarpeeksi kysymyksiä H:lta – luota  
Mene lävitse pohjamudat ensin, kirjoita vain Hypatialle, vain itsellesi, ei tarvitse 
olla valmista. 
Lempeä sisäinen todistaja 

 

Hypatia ei purematta niele Kynthian kertomia sieppauksia ja raiskauksia tursuavia 

myyttejä. Hän torjuu myyttien paikoilleen naulaavan voiman. Kuollessaan 

lapsivuoteeseen Hypatian äiti nielaisee granaattiomenan siemenet ja Hypatia jää yksin, 

äidittömäksi, sisarettomaksi, hänen on pysyttävä elossa, kun muut ovat painuneet 

varjoiksi: 

  

Miten sinä saatoit antaa Haadeksen siepata sinut Manalaan, mutta et sopinut 
sellaista sopimusta että ilmestyisit taas maan päälle, äiti? Etkö sinä ymmärrä, 

 
60 Erpenbeck 2020, 40–41. 



35 

 

että nyt missään ei kuki mikään koskaan enää, äiti? Sinä nielaisit kaksitoista 
granaattiomenan siementä, ja se ei ole reilua.61 

 

Hypatian elämäntehtäväksi muotoutuu se, että hän on elossa. Mitä hän siis tekee tällä 

tiedolla, tällä elämällä? Mihin sen omistaa?  

 

Ehkä tällaisen tietämyksen äärelle saapuu vasta, kun on käynyt koluamassa ne maat, 

jotka ovat mahoja tai läpitunkemattomia. Kun jo tunnettujen maiden raja-aidat 

pysäyttävät etenemisen syvään sisämaahan. Silti on tietämys siitä, että sisämaahan on 

mentävä, tai kirjoittamiseen ei pääse sisälle. Kun taustatutkimus ei vastaa enää 

kirjoittamisen oleellisiin kysymyksiin. Kun se ei enää avaa porttia kirjoittamiseen vaan 

luo uudenlaisen portin, sellaisen, johon minulla ei ole enää oikeaa avainta. Ovet voivat 

olla myös suljettuja ja salvattuja. Niiden takana voi tapahtua salattuja ja kammottavia 

asioita. 

 

On mahdoton naulata paikoilleen sitä hetkeä, kun tietää, että on käännettävä myytti 

ylösalaisin. Kun tietää, että se onkin Hypatian itsensä sijasta hänen äitinsä, joka 

nielaisee siemenet. Eikä myytti silloinkaan pidä. Äiti ei palaa Manalasta. Hän jää sinne. 

Mutta myyttiä ei ole tarve hylätä. Se kimaltelee jo, Hypatialle itselleen. Se asettaa myös 

kiven, jota vasten myrskytä. Se on erotuksella tehtävää itsemäärittelyä: Penelopen 

elämä kuulostaa niin tylsältä, että on keksittävä jotain muuta. 

 

Demeterin ja Persefoneen myytti on monelle kulttuurisesti tuttu kertomus. Minun pitää 

olla yksin kovin vieraassa paikassa, jotta voin antaa Hypatian näyttää minulle, miksi 

myytti on merkittävä hänen kokemuksessaan. Ja ennen kaikkea, että se on merkittävä 

tavalla, jota ei voi ennustaa. Se täytyy kirjoittaa. 

 

31.6. Fiskars, viimeinen päivä 
 

Tein parhaani hoitaessani tätä taloa. Se on selvästi vanha, se on elävä. Pilvet ovat 
täällä erilaisia ja linnut ja puut ovat. On eri ilmanala, joka avaa ihmisen. Olen 
pukeutunut lähinnä mustaan pellavaan. En ole halunnut katsoa naamaani liikaa. 
Olen tehnyt ruumiillista työtä. En ole vieläkään raudanlujien rutiinien ihminen. 

 
61 Hypatia. 
 



36 

 

Minä kirjoitan joka aamu aamusivut ja täällä teen sen kiinanruusun katveessa. 
Tiistain ja keskiviikon ruusu oli auki, tänään kiinni, kunnes se tömähti pöydälle. 
Olen puhkaissut kalvon täällä. Olin yksin ja sitten en ollut. [...] Fiskarsin 
sanatorium. 
 
Seuraan H:ta, pudotan kaiken turhan pois 
Kun kalvo on puhkaistu, se valuu myös muualle  
 
Jos voisin uskaltaa antautua, päästää irti kaikesta oletusarvoisesta, sulkea yliminän 
jatkuvan jauhannan "onnistumisesta" tai "epäonnesta" – sukeltaa, matkata, pysyä 
H:n junan, veneen, hevosen kyydissä – siinä kaikki mitä tarvitsemme.  

 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



37 

 

 

 

 

 

 

 

 
 

 

 
 

 

 

 

 

 



38 

 

2 . 3 .  V e s i  
  

Olen lukioikäinen, harhailen talvisessa Pompeijissa, hylätyssä muinaisessa kaupungissa, 

muusta ryhmästä irrallaan – yleensä irrallaan – hylättyjen muinaisten talojen 

sisäpihoilla. Ihmettelen suorakulmion tai neliön muotoisia painaumia sisäpihojen 

lattioilla. Miksi juuri siinä? Miksi juuri tuo kulmikas muoto? Kuvittelen ne täyteen 

vettä. 

 

Kukaan ei opasta minua tai meitä. Ryhmämme vetäjä, englannin kielen opettajamme, 

on innokas latinisti ja antiikin historian harrastaja. Hän ei ole täällä nyt, ajatuksieni 

huoneessa, kun kurkistelen rauta-aitojen takaa talojen sisäpihoihin. Hänellä on osansa 

siinä, että minusta tuli kulttuurihistorian yliopisto-opiskelija, hänellä ja Pompeijin 

tyhjillä kujilla, Rooman korkeakattoisella taivaalla, Pantheonin itkevällä silmällä ja sen 

kupolin kaseteilla, SPQR-lyhenteellä kaivojen kansissa, kiiltävillä mukulakivillä, valon 

ominaislaadulla. Mistä olisin voinut tietää, mikä rooli tällä talvisella Rooman-matkalla 

onkaan, ehkä vuonna 2009 tai 2010? Olinko jo päättänyt, että haen opiskelemaan 

kulttuurihistoriaa? Vai päätinkö vasta innostavan englannin kielen opettajan vetämän 

ekskursion jälkeen? 

 

Napolissa on rapistuvat, kirjavat kerrostalot ja teiden varsiin hylätyt roskapussit. 

Napolin arkeologisessa museossa opin, että fresko tarkoittaa tuoreelle kalkkikivipinnalle 

maalattua maalausta. Kumarrun tutkailemaan Aleksanteri Suurta kuvaavaa freskoa 

ihmetyksen vallassa, muinaisia yksityiskohtia. Kannan tuota tiedon hippusta mukanani 

kuin taskussa silennettyä kiveä, fresko on tuoreelle kalkkikivipinnalle maalattu 

maalaus. 

 

Sadevesialtaat ilmestyvät mieleeni kymmenisen vuotta myöhemmin, mielikuvituksen 

avaamaan suunnattomaan tilaan jossain toisaalla. Päästän ne sisään, vaikken ymmärrä 

mistä on kyse.62 Cameron saattaisi kutsua tätä Carl Jungin jalanjäljissä 

synkronisiteetiksi, sellaiseksi ilmiöksi luovassa prosessissa, jossa merkitykset alkavat 

hohtamaan, ne alkavat tulla kirjoittajan luokse, kun niille on tarpeeksi avoin, kun niihin 

 
62 Onko olennaista, että en tiedä taiteellisen prosessin joka vaiheessa, mistä on kyse?  



39 

 

osaa luottaa.63 Ensin astuttava itsensä tieltä, työnnettävä kriittinen minä kirjoittavan 

minän tieltä. Väylä ruumiilliseen, intuitiiviseen ja henkilökohtaiseen tietämiseen estyy, 

jos sitä älyllistää totutuilla tavoilla. Tällais/ten väyl/ien/än avaaminen vaatii hidasta ja 

joskus eleetöntä pois oppimista niistä tiedonmuodostamisen tavoista, joihin monet 

meistä on totutettu, niistä ihmis- ja maailmankuvista, jotka olemme perineet valistuksen 

sivistysprojekteista.64  

 

Prosessi ei ole ehkä nopea, eikä helposti havaittava. Sitä ei saa käsiinsä. Sitä on vaikea 

käsittää ja käsitteellistää. Se tapahtuu hiljaisesti, sisäänpäin. 

 

Aikaa virtaa kuin vesikellossa. Kymmenen vuotta: Sadevesiallas ilmestyy 

kirjoittamiseeni, joka alkoi väitöskirjaprojektina ja josta täytyi tulla kaunokirjallinen 

romaani. Eriskummalliset geometriset painaumat maassa ovat perinteisessä tiedon 

muodostamisen mielessä turhia tai ohimeneviä subjektiivisia kokemuksia, mutta tämä 

ruumiissa asuva viehtymykseni sadevesialtaisiin ilmaantuu tekstiini. Seuraan sen tuntua 

ja saan tietää kirjoittamalla, että sadevesiallas liittyy Hypatian tulevaisuuteen, filosofiksi 

kasvamiseen. Se liittyy uusplatonistien harmoniaa tavoittelevaan ajatteluun, joka pohjaa 

matematiikan, logiikan ja filosofian hallintaan. Sadevesiallas tarjoaa myös 

näkymättömän verhon erottamaan tilan Kynthiasta, joka on samassa kodin tilassa, josta 

Hypatialla ei ole sukupuolensa ja ikänsä puolesta lupaa poistua itsenäisesti. 

 

Toisaalta: en koskaan saa täysin tietää, miksi Hypatia on viehtynyt sadevesialtaaseen. 

En ajatellut altaita siksi, että ne hyödyttäisivät Hypatiaa. Minä vain päästin ne sisään. 

Niissä oli tuntu. 

 

* 

 

Mekaanisesti tai arkkitehtuurin näkökulmasta sadevesialtailla on hyötytarkoitus. 

Altaaseen kertyvä vesi imeytyy suodattavan hiekka- ja kivikerroksen lävitse 

sadevesikaivoon. Sieltä vettä voitiin nostaa talon erilaisiin tarpeisiin. Kirjoittaessani 

 
63 Cameron 2004, 109–115. 
64 Ks. esim. Anita Seppä: "Miten kertoa uudelleen ihminen ja edistys? Pohdintoja eurooppalaisen korkeakulttuurin 
afrikkalaisesta alkuperästä" Teoksessa: Taiteen kanssa maailman äärellä: Kirjoituksia ihmiskeskeisestä ajattelusta ja 
ilmastonmuutoksesta. Taideyliopisto & PARVS, 2021. 



40 

 

tämä tieto painuu kuitenkin laitamille ja haihtuu joiltain osin merkityksettömänä. 

Hypatian on oltava jotain, joka mahtuu pienistäkin raoista, mahdottomista tiloista 

mahdollisiin, jotta hän voisi puikkelehtia myyttien kuristavien verkkojen silmistä. 

Hänen on oltava vettä. Altaan veden pinnan seuraileminen rauhoittaa, kun Kynthia 

yrittää asettaa maailman rajoja hänen ympärilleen tarinoillaan ja vaatimuksillaan.  

 

Fenomenologi Astrida Neimanis luonnostelee esseessään "Ruumiimme ovat veden 

vallassa" (2021) uusmaterialistista ymmärrystä subjektiin ja ruumiiseen. Neimaniksen 

subjekti läikkyy itsensä ylitse65, eikä ole käsitettävissä niin rajatusti, kiinteästi tai 

järjestäytyneesti kuin humanistisen perinteen minäsubjekti. Hän hahmottelee maapallon 

vesivarantojen yhteyksiä ylitseläikkyvään, huokoiseen ruumiiseen ja subjektiin ja tuo 

esille sen, miten ei-rajattuja ruumiimme ovat.66 Hypatian ja sadevesialtaan väliltä 

liukenevat rajat. Tätä ei ole tarpeen selittää tyhjäksi, vaan sen on tapahduttava Hypatian 

sisällä, hänen mielensä suunnattomassa huoneessa. Tällainen tapahtuminen tai 

liudentuminen ei välttämättä kirjoitu ulos kuin joiltain osin. Mutta sille on silti luotava 

tilaa kehkeytyä, purkautua vaikka runona: 

 
Allas kerää itseensä sadeveden, kuivuneet lehdet ja pikkulinnut, jotka kylpevät 

altaassa, joskus juovat siitä.  
 

Taivas aukeaa altaan yllä 
veitsi leikkaa taivaan leilin ja pullea vatsa ropisee  
vastapisarat sulavat kiviin, 

 
imeytyy,  
  tihkuu säiliöön. 
 

Sadevesi odottaa ottajaansa. 
 
Maan silmä heijastaa taivaan mielialoja 
pilvihöttöset, pimeä neste ja itku 
kuun kasvot: vastapaistettu leipäkiekko, jonka leipuri pistää roikkumaan. 
  
   utupedillä lepäävä helmi67 

 
65 "minäkin tulvin yli äyräideni, minunkin haluni ovat luoneet uusia haluja ja ruumiini tuntee ennenkuulumattomia 
sävelmiä; myös minä olen ollut purkautumaisillani valovirroiksi" kirjoittaa Cixous Medusan naurussa, s. 37. 
66 Neimanis 2021, n&n 1/2021, suomentanut Kaisa Kortekallio. Alun perin essee on julkaistu 2009. Neimanis kehittää 
hydrofeminismiä edelleen teoksessaan Bodies of Water: Posthuman Feminist Phenomenology (2019). Myös Grosz 
kirjoittaa (ruumiin)nesteistä ja niiden kauheudesta ja vaarallisuudesta esimeriksi Kristevan abjektiajattelun kautta, Ks. 
Grosz 1994, 187–208. 
67 Hypatia. 



41 

 

 
Kun puhumme ruumiista, puhumme materiaalin järjestämisestä jonkin idean mukaisesti, 

kirjoittaa Legacy Russell teoksessaan Glitchfeminismi (2022). Russelin manifestiin 

sisältyy keskeisesti ajatus glitchistä, virheestä tai vikatilasta, joka on "työkalu 

kieltäytymiseen" ja "sukupuolen esittämisestä kieltäytymisen strategia". Internet on tila, 

jossa yksilö voi valita vapaasti sukupuolensa ja vapautua tosimaailman ruumiita 

koskettavista rajoitteista ja sen normeista.68. Päästin ajatuksen vikatilasta tai ruumiin 

rajoja horjuttavasta tai sulauttavasta mahdollisuuksien tilasta kirjoitukseni sisään. Siellä 

se sulautui Neimaniksen ajatukseen subjektin vedellisyydestä. 

 

Mieleeni piirtyy kuva Aleksandrian hennon tuulenvireen liikuttelemasta vedenpinnasta. 

Ryhdyn kirjoittamaan Hypatialle hänen omia internettejään, paikkoja tai tiloja, joiden 

sisällä hän voi tuntea vapautuvansa tosimaailman olosuhteista. Lapsuuden internet on 

sadevesiallas, aikuisuudessa tähtitaivas. Hypatia on toiseuden toiseudessaan, glitch; 

virhe koodissa, oma strategiansa. Ajatus oman ruumiin rajojen hälventymisestä tai 

niiden uudelleenneuvottelemisesta tarkoittaa Hypatialle sitä, että kun hän tarkkailee 

taivaankantta, hän saa olla muutakin kuin epätoivottua huomioita keräävä ruumiinsa: 

 
Taivas on rajaton ja ylitseläikkyvä. Ei ole astiaa, joka on tarpeeksi iso pitääkseen 
sisällään sen mustan nesteen. Suljen silmäni. Seison kolmen laudan levyisellä 
kielekkeellä. Korviini humisee kuin paksun seinän takana tuulisi, tuuli ottaisi sataman 
laivan purjeeseen ja värisyttäisi sitä taivasta vasten. 
Eetteri vaipuu sisääni. Tähdet täyttävät silmäni. Kuin olisi heittänyt jauhoja ilmaan. 
Kieleke häviää: Olen Ikaros! Levitän käteni siiviksi, heittäydyn, ryhdyn uimaan 
pimeässä altaassa, täällä eivät valon säteet tungeksi. Valon poissaolo ei ole pimeyttä 
sillä tähdet paiskaavat kirkkauden silmiin. Aristoteles ei ole oikeassa: en uiskentele 
täydellisissä ympyröissä, voin tehdä minkälaisia kuvioita tahansa. 
  
Miten hyvä olisi, jos voisin asuttaa tätä olomuotoa kierrosta toiseen. Kuten 
vesi…kuten tila tähtien välissä…otan tähtiä kämmeniini ja sysään niitä kauemmaksi 
toisiinsa. Niiden väliin versoaa uusia. Pystyn muokkaamaan materiaalia miten 
haluan! Työnnän käteni tähteen, kirkkaus nielaisee sen. Pelko käden palamisesta, kuin 
sen työntäisi tulipesään. Tuli onkin kylmää ja vetistä… Pimeän allas tekee tällaista. 
Sitä ei voi kuvitella yksityiskohtaisesti koska sillä on omat sääntönsä. 
 
Voisin viettää sata maan vuotta tätä kuvitellen mutta heittäisin aikani 
hukkaan…miesten ylimielisyys pistää hymyilyttämään… miten varmoja he ovat 
havainnoistaan, laskutoimituksistaan. Hipparkhos luetteloineen...Maa jalkojensa 
alla…Väittelevät sylki lentäen otsat pullottaen…hiukset muuttuvat harmaiksi ja 
hampaita kiristellään kunnes nekin kuluvat nysiksi… 

 
68 Russell 2022, 26–32. 



42 

 

Mutta he eivät tee tähtien väliin tilaa. He eivät ui eetterin pimeässä altaassa. He eivät 
heittäydy kielekkeeltä tai työnnä käsivarttaan kylmään ja vetiseen tähteen… 
Utu sumu ja härmä, monenlaisia liudentumia, sellaisia kuten tähtimaailma, 
kuunalinen, kuunylinen, eetteri. 
Ja seuraavanlaisia: uimisen mahdollisuus, kauhomisen, Ikaroksen leikkimisen, 
heittäytymisen, pudottautumisen, kankaan kuteen ja loimeen haparoitumisen, tähtien 
kylmän ja märän tulen.69 

 
En voi kirjoituksessani päästä karkuun Elizabeth Groszin ruumiinfeminismin ajatusta 

siitä, että kulttuuri ja yhteiskunta kaivertavat jokaiseen ruumiiseen merkkejään kuin 

alustaan. Jokainen ruumis on merkattu oman olemassaolonsa historialla ja 

ainutlaatuisuudella sekä ulko- että sisäpuolelta; sairauksineen, mieltymyksineen ja niin 

edelleen.70 Tämä väistämätön ajatus on läsnä Hypatian tarpeessa paeta ruumiilleen 

asetettuja ehtoja ja normatiivisia vaatimuksia. Erityisesti naisen ruumiin rajojen 

uudelleenneuvottelemisessa näkyvät kirjoittamisen ja feministisen filosofian versoilevat 

yhteydet. Kun Hypatia sitoutuu elämäntehtäväänsä filosofina, hänen keskeinen 

ristiriitansa on uusplatonismin dualistisen elämäntavan mukainen ruumiin ylittäminen. 

Tämä on rikas tutkimusalue kirjoittamiselle, sillä naisen ruumis kuhisee kaiverruksia 

myöhäisantiikin Aleksandriassa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
69 Hypatia. 
70 Grosz 1994, 138–159. Myös filosofi Jean-Luc Nancy mainitsee, että politiikka alkaa ja loppuu ruumiisiin. Hän 
puhuu valtion ruumiista, jossa yhteisön mielenä on ruumis ja ruumiin mielenä yhteisö. Nancy 20120, 79–81. 



43 

 

3. KOIRANTÄHTI 

3 . 1 .  F i l o s o f i n  t i e n  v a l i t s e m i n e n  
 

Antiikin filosofiat eivät olleet irrallisia teorioita tai diskursseja vaan yksilöä vahvasti 

määrittäviä elämäntapoja.71 Kyseinen filosofi Pierre Hadot'n ajatus vaikuttaa Hypatian 

kokemuksen ymmärtämisen taustalla. Samaan aikaan on niin, että koska Hypatia oli 

nainen hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin nykyään, koska hän oli toisen 

toinen, mikään filosofin toteamus ei sellaisenaan päde häneen ja hänen ainutlaatuiseen 

kamppailuunsa hengen ja ruumiin ristivedossa. Jos nainen omistautuu filosofialle mutta 

hänellä on eron merkitsemä ruumis, mitä tapahtuu? Mitä tämä tarkoittaa 

kirjoittamisessa? 

 

* 

 

Hypatian äärimmäinen sitoutuminen elämäntapaansa kumpuaa hänen sukupuolensa 

tuottamasta erosta. Tämä ristiriita on kirjoittamisessani se, jota minun on vaalittava. Sitä 

ei tarvitse ratkaista puhtaaksi, se saa väristä kaikessa toiseudessaan. Se synnyttää 

kirjoittamiseeni laajan tilan, jossa tutkia hänen kokemuksensa laatua. 

 

Johdannossa keskustelen Sara Heinämaan kanssa siitä, kuinka hän katsoo kirjailija, 

filosofi Simone de Beauvoirin kirjallisuutta fenomenologisesti, sillä hän esittää 

Beauvoirin tutkivan sekä taiteessaan että muissa kirjoituksissaan fenomenologian 

perinteeseen sisältyviä kysymyksiä. Toisessa sukupuolessa de Beauvoir pyrkii 

esittämään, että sukupuoli ei ole vain nimellinen tai muuttumaton ero, vaan ilmenee 

yhteiskunnan ja ruumiin dynaamisena suhteena, ruumiina, jotka toteuttavat ja uudistavat 

erilaisin tavoin inhimillistä todellisuutta, jonka luonne on muutenkin epämääräinen.72 

Tämä hieno oivallus avaa väylän kirjoittamisessa Hypatian kokemuksen poetiikkaan. 

Se palautuu myös aikaisemmin mainitsemaani Nevanlinnan ajatukseen yksittäisen 

tiedosta taiteellisen tutkimuksen perustana, mutta ennen kaikkea Irigarayn 

sukupuolieron ajatteluun.  

 
71 Ks. Pierre Hadot: Mitä on antiikin filosofia (2010). 
72 Heinämaa 2000, 137–140. 



44 

 

Irigaray pitää sukupuolieron kysymystä aikamme suurimpana kysymyksenä. Hänen – ja 

Descartesin Mielenliikutukset-teoksessa esiintyneessä – ajatuksessa ihmetyksestä ja sen 

paikasta toisen edessä, sukupuolieron paikalla, on kirjoittamisen kannalta hyvin rikas. 

Irigaraylla ihmetys korvaa toisen omistamisen, vetovoiman, himon, kuluttamisen ja 

inhon sekä objektiksi tekemisen:  

 

"En koskaan tule tietämään, mikä tai kuka on toinen. [...] Ihmettelyn 
kohdetta ei valloiteta, omisteta, vaan se jää selittämättömäksi. 
Subjektiiviseksi, vielä vapaaksi?"73  
 

Cixous'n huomio Medusan naurussa siitä, että toinen merkitsijä tuhoaa toisen energian 

ja tukahduttaa ja vaimentaa sen äänen, sijoittuu tähän samaan eron maisemaan, kuten 

myös Irigarayn väitöskirja Speculum of the Other Woman, jossa hän jäljittää filosofian 

diskurssin historiaa sellaisena, johon naisen ääni tai kokemus ei ole päässyt, eikä nainen 

siis edes subjektina.74 

 

Filosofin tehtävä ylittää aikoja ja paikkoja, sillä se pureutuu inhimillisen ytimeen. Se, 

joka elää filosofista elämäntapaa, vaihtuu, mutta ei ole vaihdettavissa. Hypatian tapa 

elää uusplatonistista elämäntapaa sekoittuu hänen ainutkertaiseen ja yksittäiseen 

sisäiseen ristiriitaansa, joka värisee tätä elämäntapaa varten. Hypatia ei ole filosofi 

miesfilosofien joukossa. Hän on naisfilosofi miesfilosofien joukossa ja samaan aikaan 

hän on Se Filosofi sekä minulle, isälleen Theonille ja oppilailleen. Filosofin elämäntapa 

on kuin taustaväri, joka vallitsee hänen elämässään ja minun kirjoituksessani. Mutta 

hänen toiseutensa luo siihen kuitenkin ainutlaatuiset sävyt ja yksityiskohdat, joita 

ihmettelen ja ihailen, kasvatan ja kultivoin. 

 

Satu Taskinen kirjoittaa esseessään "Filosofinen luenta ja sen muuttuminen" (2023) 

siitä, kuinka jokaisessa teoksessa on aina läsnä oma filosofiansa, maailman- ja 

ihmiskuvansa sekä sielu. 75 Esseessään hän haaveilee filosofisen luennan ja ajattelun 

 
73 Irigaray 1996, 21, 29–30. On huomattava, että tässä ei tarkoiteta, että kaikki sukupuolet sijoittuisivat binäärille. 
74 Cixous, 56. Kautta teoksen Cixous tuo esiin, että kyse on maskuliinisen järjestelmän tuottamasta diskurssista, joka 
ei salli eroja, ei ole kiinnostunut niistä. Ratkaisu on uusi järjestelmä, joka perustuu erilaiseen talouteen ja arvoihin ja 
sen tuottama uusi diskurssi. Tässä auttaa naisen / toisen ruumiin tuominen kirjoitukseen, sekä naiskirjoitus.  
Kiinnostavaa on myös miten Irigarayn väitöskirja toi hänelle potkut Vincennesin yliopistosta, koska se suututti Jacques 
Lacanin Freud-kritiikillään. 
75 https://www.kritiikinuutiset.fi/2023/03/19/filosofinen-luenta-ja-sen-muuttuminen/. 



45 

 

perään eettisenä ja ajattelua harjoittavana ponnistuksena. Hypatian ihmiskuva perustuu 

ajatuksiin sukupuolierosta, ruumiista ja kokemuksesta. 

 

* 

 

Kevättä enteilevällä taivaalla on ohut kuunsirppi, jonka vieressä kimaltelee joko 

läheinen tähti tai planeetta. Miksi en tunne taivasta? Tieto on valtaa, Hypatiakin sen 

tietää. Jos hän kävelisi vieressäni, tyynesti, hieman vienosti hymyillen (hän on löytänyt 

harjoituksen kautta jonkinlaisen kadehdittavan tyytyväisyyden lähteen), hän osaisi heti 

kertoa mitä tuo sirppi kantaa mukanaan. Olemmeko niin erilaisia? Joku voisi sanoa, että 

minä olen jo pitkään elänyt kuin munkki. Kirjoittanut, kulkenut kirjaston ja opinahjojen 

väliä. Siirtänyt sosiaalisen elämän aina vain toistaiseksi sivuun tärkeämpien projektien 

tieltä. Lukenut kauan aikaa sitten kuolleiden ajatuksia ja taidetta, elänyt niiden kanssa 

joskus enemmän kuin elävien. En ole julkaissut pidempää tekstiä, eikä siitä ole nytkään 

mitään takeita vuosien jälkeen, mutta silti jatkan. Jalkani viuhuvat pimeyden yllä ja 

siinä minä niitä heiluttelen, iloisesti. Hypatia tietää tästä samasta pimeydestä, jota 

kantaa sokea usko ja esi-tietämisen alueelta kumpuava halu ilmaista itseään juuri näin. 

Ehkä tunnemme sittenkin samat paikat. Ehkä tässä kaikessa on jotain suunnattoman 

sanomatonta, aikojen kerroksien lävistävää ja kirjoittamiselta pakenevaa. Näillä 

ruumiin, kokemuksen ja ajan rajamailla, jotka hipaisevat kirjoittamisen reunoja ja 

ylittävät aikoja. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



46 

 

3 . 2 .  J ä r k e ä  h ä i r i t s e v ä  r u u m i s  
 

Aina Bergrothin Lou Salomé -näytelmässä (2021) päähenkilön elämää halkoo ruumiin ja 

hengen kamppailu: 

 

Lou Salomé: Ai. Te siinä.  

Voimanne, tai tuo. Mitä tuo on. 

Tunnen vetoa teitä kohtaan. Pakonomaista vetoa.  

En siis seksuaalista. Seksuaalista vetoa en tunne. En.76 

 

Psykoanalyytikko Lou Salomélle on tärkeää saada ajattelulleen vapautta ja tilaa. Hän 

kokee seksuaalisen vedon häiritsevän näitä. Tässä kohtauksessa hän tapaa aviomiehensä 

Andreaksen. Ei ole varmaa, puhuuko Salomé itselleen, vakuuttaen itseään siitä, ettei 

hän tunne seksuaalista vetoa jotta voisi suojella ajattelunsa tilaa, vai onko Andreas 

hänelle enemmän toverillinen kohtaaminen. Varmuudella ei ole tässä paljoakaan 

merkitystä. Sillä on, että Salomé ja Hypatia eivät ole kaukana toisistaan. Vuosituhannet 

haihtuvat ilmaan, kun kyse on ikuisista kysymyksistä, jotka koskevat naisen ruumista 

erityisesti. Ensin on raivattava itselleen tila ja katkaistava ensimmäiset kahleet, kuten 

Bergrothin näytelmässä todetaan: naiseuden asettamat rajoitteet älylliselle elämälle, ja 

sitten vapauduttava ensimmäisestä vapautuksestaan, mennä kohti todellisen vapauden 

aluetta. "Armollinen neiti, emansipaatiollakin on rajansa.", sanoo Nietzche ja jatkaa: 

"Lopulta on vapauduttava vapautumisesta. Jos vapautuu isän tai aviomiehen 

holhouksesta, seuraavan esteen asettavat ajattelun rakenteet".77 

 

Satun avaamaan uutiset samana iltana, kun taivaalla killuu kuunsirppi kirkkaan 

seuralaisensa kanssa. Sirpin seurana oleva timanttivilkkuja on uutisten mukaan Venus. 

Ihmisiä kehotetaan katsomaan taivaalle, koska on erityisen kirkas tarkkailusää. Pidin 

sitä kauniina jo ennen kuin tiesin, mikä se on. Ja toisaalta: olenhan minä nyt nähnyt 

tuon parivaljakon taivaalla monesti.  

 

 
76 Bergroth 2021, 81. 
77 Bergroth 2021, 52. 



47 

 

Hypatia ja minä jaamme saman omistautuneisuuden sille mitä teemme, mutta se pitää 

sisällään yhä Hypatian ainutlaatuisen tavan elää filosofin elämäänsä tavoilla, joita en 

täysin tavoita. Tiemme risteävät ja erkanevat, ees ja taas, kiertoratamme leikkaavat 

toisiaan ja matkaavat taas äänettömään eetteriin. Kuuajan dramaturginen kysymys on, 

pääseekö Hypatia eroon ruumiistaan, jos hän niin päättää, uusplatonistisen elämäntavan 

hyväksi. Vastaus on: Ei. Syntyy anomalia, ennustamaton poikkeama, jota ei voi selittää. 

Sen muodon ottaa juutalainen matematiikan opiskelija Nesra, hallitsematon laskuvirhe, 

glitch. 

 

Repeämä, särö harmonisessa kuvassa: Hypatia kohtaa filosofian luennolla Nesran, 

tämän houkutteleva ruumis murtautuu hänen tietoisuuteensa ja saattaa hänet vikatilaan. 

Kirjoittamisen sisällä tapahtuu odottamaton, vikatila saavuttaa myös minut ja koskettaa 

takaisin; Hypatia lähtee filosofian luennolta Nesran perään. Tämä on Hypatian arvolle 

täysin vastakkaista, juosta jonkun perässä julkisessa tilassa. Taivuttaa tilankäytön 

sääntöjä nyt tuolla tavalla – toisaalta se on juuri se, mitä hän tekisi. Hän on hän, hänellä 

on oma tahtonsa. Hän seuraa Nesraa Aleksanterin mausoleumiin78 ja ryhtyy 

puhuttelemaan tätä, nuorta juutalaista miestä, hän, pakana, tieteilijä, ajan kuohuntojen 

mukaan astrologiaa harjoittava noita, haruspeksi. 

 

Aleksanterin mausoleumin veripunaisten seinien suojassa, kuin Irigarayn 

vertauskuvallisessa Platonin luola/kohdussa79, glitch alkaa tekemään todellista työtään. 

Hypatia on se, joka johtaa keskustelua Nesran kanssa, joka puolestaan vetäytyy 

mausoleumin varjoon. Onko syynä häveliäisyys? Juutalaisuuden asettamat eettiset 

velvoitteet? Hypatian maine kaupungissa? Tuuli kääntyy, jotain tapahtuu Nesran 

sisätilassa. Kyselijä muuttuukin vastaajaksi, vaikka on alun perin uhmannut niin 

sanottua luonnollista järjestystä, kun otti kyselijän roolin: Sinä osaat matematiikkaa. 

Sinä teet virheettömiä korjauksia. Näyttäisitkö keskeneräisiä korjauksiasi muille?80 

 
Mikä on Hypatian seksuaalisuus? Hänen taipumuksiaan on tiedosteltu minulta usein. 

Tunnen epämääräistä kolotusta rinnassani, kun joudun miettimään asiaa, tekemään tiliä 

 
78 Ilmeisesti historioitsijat eivät vieläkään tiedä missä Aleksanteri Suuren hauta on. Olen kuvitellut Hypatiaan 
Assassins Creed -pelin grafiikoiden perusteella Aleksandriaan kyseisen hallitsijan mausoleumin.  
79 Irigaray 1985, 243. 
80 Hypatia. 



48 

 

siitä. Tuntuni sanoo, ettei minun pitäisi päättää asiaa, varsinkaan hänen puolestaan. 

Häntä on ylistetty neitsyenä, joka omistautui tieteelle. Häntä on tituleerattu viimeiseksi 

antiikin tieteilijäksi.  

 

Kirjoittajana minun on mentävä näitten kertomuksien toiselle puolelle, raaputettava 

niiden pintaa. Mitä ne jättävät sanomatta hänestä? Miten niiden rivien välistä kuultaa 

kokemus, jota on melkein mahdotonta sanallistaa, sellainen, joka pakenee kieltä.  

 

Sitä on ihmeteltävä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



49 

 

3 . 3 .  F i l o s o f i n  k u o l e m a  
 

Näin Christa Wolfin Medeiassa (1996) uhkaantuu ja kiehtoutuu Akamas, Korintin 

hovin astronomi, Medeian tähtitietoudesta: 

 

Yökaudet hän seisoi vieressäni tähystystornini kattotasanteella ja selitti minulle 
kolkhislaista astronomiaa, joka on naisten tiede ja perustuu kuun vaiheisiin [...] 
kuuntelimme sfäärien soittoa, kristallista kilahtelua, jota meidän korvamme eivät 
kuule mutta jonka ne silti saattavat havaita joskus äärimmäisen keskittymisen 
hetkellä. Medeia oli ensimmäinen nainen, joka kuuli sen äänen samalla hetkellä kuin 
minä. [...] En voinut olla huomaamatta, että hän lähestyi kysymyksillään sitä aluetta 
jonka ympärille olen vetänyt ylittämättömän rajan.81 

 

Medeia on peili. Kun ihmiset, erityisesti miehet, näkevät hänessä oman torjuttunsa, he 

haluavat tuhota peilin. Wolf kuvaa Medeiassa eponyymisen päähenkilönsä kokemusta 

yhteisön syntipukkina olemisesta. Miten Medeia, Kolkhiista Korinttiin monien mutkien 

kautta joutunut muukalainen, ajautuu askel askeleelta kauemmaksi yhteisön 

hyväksynnästä ja loppujen lopuksi ajetaan syntipukkina ja lapsenmurhaajana 

maanpakoon. Wolfin Medeialla on sellainen läsnäolon kyky, että hän kaivaa jokaisesta 

kohtaamastaan henkilöstä esille heidän maailmankuvansa rajat. Hän saa ihmiset 

näkemään oman nurkkakuntaisuutensa, ja edustaa papittarena, parantajana ja 

vierasmaalaisena naisena niin syvästi toista, että hän edustaa kullekin heidän omaa 

torjuttua toiseuttaan.  

 

Medeia luotaa tunnetun ja rationaalisesti käsitettävän maailman rajoja ja edustaa 

sellaista tietämystä, joka ylittää näitä rajoja – hänet oli ehdottomasti tuhottava, sillä 

tämänkaltainen tieto on hyvin vaarallista, sitä ei voi hallita. "Ihmiset haluavat tietää, että 

heidän onnettomuutensa on jonkun syytä, jonkun josta on helppo päästä eroon", 

kirjoittaa René Girard, tämän on Wolf valinnut erääksi lainaukseksi romaaniinsa.82 

Tietenkin tähän liittyy myös se, että Medeia on korinttilaisen hovin synkän salaisuuden 

syntipukki – vieraalta maalta kaukaa tullut nainen (toisen toinen), jolla on ylimaallista 

viisautta (toisen toisen toinen). 

 

 
81 Wolf 1996, 102. 
82 Wolf 1996, 133. 



50 

 

Myös Hypatia on peili ja hänet on osittain siitä syystä tuhottava. Yhdessä Medeian 

kanssa he asuttavat samaa toiseuden maata kuin lampaitten maksoista, linnuista ja 

epämuodostuneista vasikoista ennustaneet haruspeksit, prostituoidut, vierasmaalaiset 

naiset, pakanat, astrologit, orjat, muukalaiset ja kirjoitustaidottomat. He asuttavat 

sellaista tietämisen laitamaa, joka kiehtoo ja kauhistuttaa. Heitä ihaillaan ja kadehditaan 

samalla, kun heidät halutaan hävittää yleisesti hyväksyttyjen selittämisen tapojen tieltä. 

Ajattelen myös Kate Zambrenon näyttämölle puhaltavaa, kivuliasta teosta Heroines 

(2012), jossa hän tuo lav