Liian haurasta kuvaksi : maalauksen aistisuudesta

Abstract

Tarkastelen kuvataiteen tohtorin opin- ja taidonnäytteessäni maalausta moniaistisuuteen ja aistimusten sekoittumiseen perustuvana ymmärtämisen tapana. Representatiivisen, symbolisen objektin asemesta tarkastelen pikemminkin aistisuuden avaamaa merkityksen muutosta. Tarkastelen maalaamisen tapahtumaa subjektin uudelleenmuokkautumisen kannalta ja pohdin maalauksen erityispiirteitä ja mahdollisuuksia nykyajassa.

Opin- ja taidonnäytteeni koostuu kolmesta yksityisnäyttelystä sekä kymmenestä artikkelista. Kolmessa artikkeleista olen haastatellut psykoanalyytikko Pirkko Siltalaa. Näissä artikkeleissa käsitellään subjektin ja mielikuvan varhaisen muotoutumisen edellytyksiä ja kuvan ja sanan osuutta subjektin muotoutumisessa ja taiteellisessa prosessissa. Näissä artikkeleissa pohditaan myös aistimuksellisuuden ja halun suhdetta tiedostamattomaan sekä eritellään tyhjän symbolisoitumista ja tyhjän merkitystä maalauksen prosessissa. Muissa artikkeleissa määritellään maalauksen muuttuvaa sisällöllistä merkitystä aistimuksellisen ruumiillisuuden näkökulmasta, myös haptisen visuaalisuuden teoriaa hyödyntäen.

Taideteoreetikko Laura U. Marks esittää haptisen visuaalisuuden houkuttelevan sellaiseen samastumiseen, jossa katsoja ja katsottu, subjekti ja objekti, liukenevat toisiinsa. Tässä tapahtumassa katsominen ei merkitse valtaa vaan antautumista – jopa sitä, että objekti on voimallisempi kuin subjekti: “--- näytti siltä, että jokin kamppaili tullakseen ilmaistuksi. Tämä jokin oli liian hauras muodostuakseen kuvaksi. Tämä hauraus liittyi kulttuurien väliseen liikkeeseen, merkityksen menetykseen ja uudelleentulkintaan.” (Marks 2004.) Artikkelissani Subjektin murtumisesta aistimuksellisuuteen ja abstraktiin esitykseen väitän, että vastaavat antautumisen, liukenemisen ja kamppailun toiminnot tapahtuvat myös maalauksen prosessissa. Myös maalauksessa jokin “liian hauras kuvaksi” pyrkii tulemaan ilmaistuksi. Maalauksen prosessilla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä eri kulttuurien kanssa. Maalatessa kylläkin operoidaan erilaisilla merkityksen muodostuksen rakenteilla: intuitiivisilla, kehollisilla ja myös lingvistisesti lähestyttävillä tietoisuuden alueilla. Tällöin maalaus sisällyttää vastakohtia toisiinsa ja haastaa diskursiivisen maailmanjärjestyksen.

Artikkelissani Moniaistisuudesta pohdin synestesiaa ja amodaalisia aistimuksia – maalaamistapahtumaa moniaistisen minuuden kannalta. Maalauksessa kohtaavat intensiteetit: värit, muodot, tekstuurit – asiat ja voimat ilman valmiiksi määriteltyä, tarkkarajaista identiteettiä. Asioiden suhteet, erot ja merkitykset rakentuvat vasta maalauksen tapahtumassa. Maalaaminen synnyttää ”vapaata” intensiteettiä, joka mahdollistaa läsnäolon pikemminkin kuin viittaa psyykkiseen tai tiedostamattomaan sinänsä. Artikkeleissa Kuvan rikkomisesta ja Taiteen kosketuksesta pohdin kuinka näillä intensiteeteillä työskentely tuottaa representatiivisen efektin asemesta ja ohessa performatiivista läsnäoloa, tekijän muokkautuessa teoksen muokkautumisen myötä. Artikkelissa Tyhmänä kuin maalari esitän taidehistorioitsija Jonathan Craryn tutkimukseen nojaten, että maalaus poikkeaa yksilön subjektiivisesta tunneilmaisusta tai tavanomaisesta havainnonesityksestä. Itseilmaisun asemesta maalausprosessi haastaa maalarin subjektiivisuuden. Tämä tarkoittaa myös sitä, että todellisuuden haltuun ottamisen väline – muodostettu mielikuva tai representaatio – alkaa horjua. Samalla teos lähestyy hajoamistaan, osiensa vaihdettavuutta ja uudelleen käyttämistä. Artikkelissani Keksiä maalaus uudelleen! maalaus ei välttämättä määrity suorakaiteiseksi representaatioksi seinälle. Se voi vaikkapa valua lattialle tai sisällyttää konkreettisia esineitä itseensä. Tavoiteltaessa jotakin ”liian haurasta kuvaksi” representaatio purkautuu materiaalisuuteensa. Maalauksen kuvamaisuus kääntyy katsojan ruumiillisuuteen ja aistisuuteen vetoavaksi aistimuksen alkeeksi.

Opintoihini sisältyvistä näyttelyistäni ensimmäinen oli Galleria Artinassa Helsingissä 1998. Käsittelin työskentelyssäni subjektin murtumisen teemaa. Olennaiseksi tulivat materiaalin itsensä herättelemät aistimukset. Tämä oikeutti abstraktimman ilmaisun: työn aiheeksi riitti aistimuksen tunnustelu. Näyttelyssäni 2001 tulkitsen abstraktia kuvakieltä, modernisuuden aistimuksia eriyttävästä eetoksesta poiketen, aistimusten yhteen kietoutumisen ilmaisuna. Tarkastelen abstraktia kuvakieltä lingvistisesti määrittymättömän ilmaisemisena, representaatiota vastaan kapinoivana ilmiönä. Tästä ei seuraa, että abstrakti olisi merkityksetöntä, muttei liioin, että se sisältäisi transsendenttisia merkityksiä. Näen abstraktin kuvakielen pikemminkin immanenssin, kehollisen läsnäolon ja aistimisen esityksenä. Kolmas näyttelyni “Maalaus on lihan kiilto silmissämme”, oli esillä Nykytaiteen museo Kiasman Studio K:ssa 2003. Näyttelyn teosten tekeminen alkoi ”minulla ei ole mitään sanottavaa” -mielialassa. Työskentelin tämän olotilan turvin, pitkälti tiedostamattomien intentioiden ja sattumanvaraisten ympäröivän maailman tapahtumien ohjaamana.

Perinteisen akateemisen tutkimuksen argumentista toiseen etenevän asiankäsittelyn asemesta opinnäytteeni teoreettisen osan kirjoittaminen eteni pikemminkin maalausprosessin ”logiikkaa” seuraten. Tutkimukseni syntyi vähän kuin maalauskin, lumipallon lailla. Se keräili elementtejä enemmän ja vähemmän sattumanvaraisesti maailman sen hetkisestä tarjonnasta, sieltä täältä: yksi risunen taidehistorioitsija Rosalind Kraussilta, toinen kuvataiteilija Fabian Marcacciolta, kolmas – oksankokoinen – Laura U. Marksilta, neljäs korsi säätilasta, viides uutispätkästä, ja niin edelleen. Kun kävin läpi näitä tekstejä niiden kirjoittamisen jälkeen, paljastui muuan mielenkiintoinen piirre. Tekstit synnyttivät vaikutelman, että diskursiivisen järjen logiikkaa oli sekoittanut, sumentanut, tahrannut – ikään kuin maalannut jokin muu ”järjestys”. Tämä toinen “järjestys” hyppyytti ajatusta rekisteristä toiseen. Tämän havainnon jälkeen teoreettinen työni muotoutui yrityksestäni sekä tulkita että seurata tätä outoa järjestystä, jota diskursiivisen logiikan asemesta ohjasivat pikemminkin aistimukselliset assosiaatiot.

Maalausprosessi muodostaa eräänlaisen ”paon viivan” (Deleuze & Guattari), jossa on mahdollista elävöittää käsitystä todellisuudesta hetkellisen diskurssien romahtamisen seurauksena. Kirjaimellisessa merkityksessään pako viittaa pois lähtemiseen, etäisyyden ottamiseen. Tässä yhteydessä kuitenkin tarkoitan sillä pikemminkin kykyä hetkeksi purkaa luokittelevat kategoriat ympäröivän maailman tapahtumien kohtaamiseksi. Juuri tämä määrityksiä ja luokituksia pakenevan elementti on kiinnostavinta maalauksessa. Maalauksen luonne kiteytyy paradoksiin: kuvan maalaaminen tarkoittaa kuvan rikkomista.