Aspects of form and voice-leading structure in the first movements of Anton Bruckner's symphonies nos. 1, 2, and 3

Abstract

The present study examines aspects of form and Schenkerian voice-leading structure in the first movements of Anton Bruckner's Symphonies 1, 2, and 3. In discussing the formal outlines, I adopt the ideas and terminology presented by James Hepokoski and Warren Darcy in their Elements of Sonata Theory. The discussion illuminates an extraordinarily rich interaction between aspects of Bruckner's forms and the underlying voice-leading structure. With the help of Sonata Theory, the analyses bring to light a multifarious dialogue between Bruckner's formal strategies and the strategies found in the classical and nineteenth-century sonata traditions. In addition, the analyses show that the deep-level structure of the movements is controlled by strong harmonic pillars (I, III, and V, which govern the expositions and developments), yet the tonal motion between these pillars is often rather subtle and many-sided. The music typically deviates from the route it seems to be taking and thwarts its objective several times before the goal is reached. However, the large-scale tonal forces are strong enough to place the tonally remote passages within the voice-leading strands, which are part of the more conventional tonal framework. The analyses attempt to show that the notion of such a framework helps to identify more clearly and precisely the nature of the deviations, obstructions, deferrals, reversals, and the like, all of which are integral parts of Bruckner's harmonic language.

Tutkin väitöskirjassani Anton Brucknerin sinfonioiden nro 1, 2 ja 3 avausosien muodon ja Schenker-analyysin avulla kuvattavan äänenkuljetusrakenteen piirteitä. Muodon tarkastelu nojautuu James Hepokosken ja Warren Darcyn kirjassaan Elements of Sonata Theory esittämiin ajatuksiin sonaattimuodosta. Väitöskirja havainnollistaa sitä miten Brucknerin muodonkäsittely ja schenkeriläinen äänenkuljetusrakenne ovat monisyisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Hepokosken ja Darcyn sonaattiteorian kautta väitökirjassa nousee myös esiin Brucknerille ominaisten muodonkäsittelytapojen vivahteikas vuoropuhelu klassismin ja 1800-luvun sonaattimuotoperinteeseen liittyvien menettelyjen kanssa. Kuten analyyseistä käy ilmi, sinfonianosien syvän tason äänenkuljetusrakennetta kannattelevat rakenteellisesti painokkaat soinnut (I, III ja V, jotka hallitsevat esittely- ja kehittelyjaksoja). Tonaalista liikettä näiden rakenteellisesti painokkaiden sointujen välillä leimaavat kuitenkin lukuisat musiikin odotetusta kulusta poikkeavat käänteet. Riittävän painokkaiden tonaalisten tapahtumien johdosta laajan tason tonaaliset liikkeet voidaan kuitenkin perustellusti sijoittaa Schenker-analyysissä käytettyihin tavanomaisiin äänenkuljetusrakenteen verkostoihin. Analyysit pyrkivät osoittamaan, että kyseiset verkostot auttavat Brucknerin musiikkia leimaavien piirteiden, kuten erilaisten poikkeamien sekä päämäärien saavuttamisen esteiden ja lykkäysten tunnistamisessa ja kuvailussa.