Valkoinen alue : kartoitus ohjaamiseni praktiikoiden valkoisuudesta

Abstract

Vastaan tässä tutkielmassa kysymyksiin millaisia ovat ohjaamiseni praktiikat; ovatko ne ovat yhteydessä lapsuuden uskosta irtautumisen kokemukseen ja miten; kuuluuko taustaani valkoista dominanssia neutralisoivia narratiiveja; miten valkoisuus näkyy ohjaamiseni praktiikoissa. Määritän tutkielmani Juha Vartoa, Pauliina Hulkkoa ja Norman K. Denziniä lainaten taiteelliseksi, taiteilijalähtöiseksi tutkimukseksi, jossa on autoetnografisia piirteitä. Kuvaan kolmea ohjaamiseni praktiikkaa, jotka ovat minän sijoittaminen, peittäminen ja vetäytyminen. Sijoitan praktiikoiden tuottaman estetiikan minimalismin tyylisuunnan, draamallisen koheesion sekä puhtauden käsitteen alueille. Minimalismin teoretisoinnissa sovellan Pauliina Hulkon ajattelua, draamallisen koheesion määrittelemisessä Katariina Nummisen, Gustav Freytagin ja Hans-Thies Lehmannin ajattelua ja puhtauden käsitteen otan mukaan antropologi Mary Douglasilta. Argumentoin, että työtapoihini vaikuttaa lapsuuden uskosta eroamisen kokemus ja sen synnyttämä yhteysvirheen tila. Yhteysvirheen tila on ei-kuulumisen tai ulkopuolisuuden kokemus, jännitteinen kenttä, jolle on tyypillistä pyrkiä korjaamaan itsensä. Käsitteellistän yhteysvirhettä lainaten Mary Douglasin ajattelua yhteisöiden rajapintojen vaarallisuudesta. Douglasin mukaan yhteisöiden välisyys on muodoton luova tila, jota pitää liikkeessä epäjärjestyksen voima. Ehdotan, että haen teatteriohjaajan ammatista ennen kaikkea eheän yhteyden kokemusta kertomalla tarinaa. Ehdotan Stuart Hallin ja Jacques Lacanin teoretisointeihin nojaten, että prosesseissani toistuvat praktiikat minän sijoittaminen, peittäminen ja vetäytyminen ovat tapoja luoda eheyttä minäkokemukseen, yhteyttä itsen ja taiteen kokijoiden välille sekä tehdä esityksen materiaalista itselle tunnistettavaa. Pohdin tarinan käsitteen ongelmallisuutta ja reflektoin Leena-Maija Rossin, Koko Hubaran, Michel Foucault’n, Stuart Hallin ja Mary Douglasin teoretisointeihin nojaten, miltä osin ohjaamani tarinat toisintavat ja miltä osin horjuttavat valkoiseen länsimaiseen subjektiin yhdistettyjä representaatioita ja niiden hierarkista paremmuutta. Sovellan valkoisuuden käsitteen teoretisointia Ruth Frankenbergilta, Niko Hallikaiselta ja Robin Di Angelolta ja lännen teoretisointia Hallilta. Syvennän suhdettani valkoisiin tarinoihin reflektoimalla lapsuuden kulttuurissa toistettuja tarinoita, jotka neutralisoivat valkoisen länsimaisen subjektin dominanssia. Huomaan, että näitä ovat kristityn Suomen myytti, homogeenisen Suomen myytti sekä myytti porvaripolitiikan kristittyydestä ja itsen hillitsemisen yläluokkaisuudesta. Kartoitan, miten valkoisuus näkyy ohjaamiseni praktiikoissa ja huomaan, että peittämisen praktiikan tuottaman minimalistinen estetiikka on yhteydessä valkoisuuteen siten, että teoksen ydin puhdistetaan esiin ja sitä suojellaan anomalialta. Huomaan, että minän sijoittamisen praktiikka kerii teosteni koko universumin valkoisen, terveen, nuoren, cis-naisen ympärille. Sovellan tekemiäni havaintoja tuleviin töihini siten, että tarkastelen Rouva C näytelmäni ohjaussuunnitelmaa Stuart Hallin stereotyyppien vastustamisen taktiikoiden läpi. Tutkielma osallistuu feministiseen ja postkolonialistiseen keskusteluun taiteilijan vastuusta ja pohjautuu ajatukseen, että minulla on eniten vastuuta ja eniten sokeutta alueilla, joilla olen etuoikeutettu. Valkoisuus on tällainen alue.