Suomalaisten urkurien Bach-soitto ja sen esikuvat 1920-1950

Abstract

J.S. Bachin urkumusiikki yhdistettiin 1800-luvulla lähinnä konservatiiviseen perinteeseen (der gebundene Stil), jota myös Suomeen asettuneen Richard Faltinin voidaan katsoa edustaneen. Soiton selkeyden ja yksinkertaisuuden vaatimukseen liittyi Ranskassa käsitys legatosoitosta Bach-perinteen osana. Mm. Oskar Merikanto ja Karl Sjöblom omaksuivat Leipzigissa opiskellessaan pyrkimyksen dynaamisiin vaihteluihin. Orkesteriurkutyyliin tutustumisen kannalta merkittäviä olivat Merikannon ulkomaanmatka ja italialaisen Enrico Bossin konsertti 1907. Monet urkurit, mm. johtavan aseman perinyt Elis Mårtenson, opiskelivat Leipzigissa Karl Strauben johdolla. Mårtensonin Bach-laitos (1944, 1947) seuraa jäsentelyn (fraseerauksen) ja artikuloinnin osalta Strauben vuoden 1913 edition esimerkkiä. Albert Schweitzerin ns. elsassilaiseen reformiin liittyviä ajatuksia esittelivät musiikkilehdissä Heikki Klemetti ja urkujensuunnittelija Aarne Wegelius. Ranskalaisen urkutyypin ja Bach-perinteen esikuvallisuutta taas painotti Pariisissa opiskellut Armas Maasalo. Marcel Dupren oppilaista Jouko Kunnas herätti huomiota sekä soittajana että kirjoittajana. Saksan urkujenuudistusta seurasivat Klemetin lisäksi mm. John Sundberg sekä Gtinther Rarninin edustamalla kompromissilinjalla Mårtenson ja Venni Kuosma. Merkittävä välittäjän asema oli tanskalaisella Finn Vider0llä, jonka Bach-soitto perustui toisaalta Dupren kaltaisiin näkemyksiin, toisaalta Bachia vanhempien urkujen ja urkumusiikin esikuviin. Hänen oppilaansa Enzio Forsblomin väitöskirjassaan (1957) esittämillä käsityksillä on yhtymäkohtia mm. Helmut Walchan ajatuksiin urkujensoiton "puhtaudesta", "objektiivisuudesta" ja "teoslähtöisyydestä" (Werktreue). "Tyylinmukaisuus" (stiltrohet) korostuu näissä "subjektiivisuuden" vastakohtana. Esittämisen osatekijöistä kiinnitettiin rekisteröinnin ohella huomiota jäsentelyyn, jota Strauben varhaisen tyylin suosimat sormionvaihdokset nekin pitkälti palvelivat. Konserttiarvosteluissa ja artikkeleissa pohdittiin mm. "fraseerauksen" ja artikuloinnin käsitteiden välistä eroa, vaihtuvaa dynamiikkaa ja siihen liittyvää yleispaisuttimen käyttöä. Dupren tavoittelema selkeys ja yksinkertaisuus saavutettiin niukoin äänikertojen ja sormioiden vaihdoksin. Schweitzerin ja Dupren ajatuksiin pohjautui myös Vider0n ja Forsblomin kannattama "arkkitehtoninen" rekisteröinti, "terassidynamiikka". Viimeksi mainitut painottivat tieteellisen tutkimuksen merkitystä. Helsingissä vuoteen 1950 mennessä järjestetyt noin 200 urkukonserttia annettiin yleensä uusimmilla, Nikolainkirkon (nyk. tuomiokirkon), Johanneksen ja Mikael Agricolan kirkon sekä Sibelius-Akatemian konserttisalin uruilla, joiden rakentajat olivat Walcker ja Rieger. Bachin musiikin osuus konserteissa kohosi 1920-luvulla noin 30 prosenttiin. Urkumusiikin soivia dokumentteja on 1950-lukua edeltäviltä ajoilta verraten vähän, suomalaisten urkurien soittamia ei nähtävästi ollenkaan. Mm. Strauben ja Dupren reikänauhatekniikalla tallennetut varhaiset Bach-esitykset antavat heidän soitostaan kirjallisten lähteiden kanssa yhdenmukaisen kuvan.