Tarinankertomisen akti
Sandqvist, David (2022)
Sandqvist, David
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
2022
Maisterin opinnäytetyö
ohjaus
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061747384
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022061747384
Tiivistelmä
Tässä opinnäytteen kirjallisessa osiossa minä tutkin tarinankertomisen aktia. Lähtökohtani tarinankertomisen tutkimiselle on henkilökohtainen huomio, että useat ohjauksen opiskelijat eivät ole kiinnostuneita luomaan fiktiivisiä tarinoita. Opinnäytetyössä pohdin, minkä takia itse kerron fiktiivisiä tarinoita ja mikä on mielestäni fiktiivisten tarinoiden tehtävä yhteiskunnassa.
Tämän työn tärkeimmät lähdemateriaalit ovat Koneen säätiön rahoittama hanke Kertomuksen vaarat (2017–2020), Karen Armstrongin Myyttien lyhyt historia (2005), Elisa Aaltola ja Sami Keton Empatia: Myötäelämisen tiede (2018), Aristoteleen Runousoppi (Heinonen et al. 2012), Jean-Paul Sartren Mitä kirjallisuus on? (1976) sekä Jacques Lacanin teoriat ja Slavoj Žižekin tulkinnat hänen teorioistaan muun muassa kirjassa How to read Lacan (2006). Tämän lisäksi olen tätä työtä varten haastatellut neljää aktiivista suomalaista teatterintekijää. Haastateltavia ovat Anni Klein, Juha Jokela, Leea Klemola sekä Tuomas Timonen.
Aloitan työn selvittämällä, mikä tekee tarinasta fiktiota. Fiktiota määritellään mm. niin, ettei kerrottu ole totta tai ettei kerrotun todenmukaisuudella ole merkitystä. Mielestäni fiktion on toimittava metaforana jollekin tarkalle havainnolle elämästä. Käyn läpi miten tarkkoja havaintoja voi tehdä, sekä miten itse olen käyttänyt tarkkoja havaintoja tarinankerronnan lähtökohtana. Tämän jälkeen selvitän, mitä määritelmiä sanalle ’tarina’ on olemassa ja millä tavalla sanat ’tarina’, ’kertomus’ ja ’juoni’ eroavat toisistaan.
Neljännessä luvussa pohdin, miten tarinoita kerrotaan ja mitkä ovat tarinoiden funktiot. Tarinat toimivat muun muassa informaation jakajina sekä luovat tapahtumien välille syy-seuraussuhteita. Tarina on ihmiselle luontainen tapa hahmottaa kokonaisuuksia ja prosesseja. Esitän, että ihmiset luovat tarinoita jopa silloin, kun kukaan ei niitä kerro. Tarina on väline, joka on levinnyt ”perinteisen tarinankerronan” ulkopuolelle muun muassa markkinointiin ja journalismiin. Neljännessä luvussa käyn myös läpi, millä tavalla tarinoita käytetään kapitalistisiin päämääriin ja miten välineellinen tarina eroaa fiktiotarinasta.
Viidennessä luvussa keskityn väitteeseen, että tarinat muistuttavat todellisuutta, ja pyrin haastamaan tämän väitteen. Käyttämällä muun muassa ranskalaisen psykoanalyytikon Jacques Lacanin teorioita pyrin osoittamaan, ettei mitään universaalia todellisuutta ole olemassa. Tämän lisäksi argumentoin, että muotona tarina muistuttaa elämän muistelemista eikä elämän elämistä.
Kuudennessa luvussa kuvailen, miten tarinat luovat merkityksellisyyden kokemusta. Luvun pääasiallinen lähdemateriaali on tietokirjailija Karen Armstrongin teos Myyttien lyhyt historia (2005). Teoksessa Armstrong kuvailee, että nykyihmiseltä puuttuu elinkelpoinen mytologia. Luvussa tutkin, missä määrin fiktiotarinat voivat korvata menetetyn mytologian ja voiko tarinankertoja luoda samankaltaisia siirtymäriittejä, kuten mytologia aikoinaan.
Seitsemännessä luvussa tutustun väitteeseen, että tarinat lisäävät ihmisten empatiakykyä. Haastan tämän väitteen osoittamalla, ettei empatian ole osoitettu johtavan käyttäytymismallien muuttumiseen tai uusien käyttäytymismallien syntymiseen. Sen lisäksi selvitän, mitä eri empatiamuotoja on olemassa ja miten niitä voi käyttää tarinankertojana hyväkseen. Seitsemännen kappaleen pääasiallinen lähdemateriaali on Elisa Aaltola ja Sami Keton teos Empatia: Myötäelämisen tiede (2018).
Opinnäytetyö pyrkii huomioillaan ja johtopäätöksillään osallistumaan ajankohtaiseen keskusteluun tarinoista ja fiktiosta nykytaiteen kontekstissa.
Tämän työn tärkeimmät lähdemateriaalit ovat Koneen säätiön rahoittama hanke Kertomuksen vaarat (2017–2020), Karen Armstrongin Myyttien lyhyt historia (2005), Elisa Aaltola ja Sami Keton Empatia: Myötäelämisen tiede (2018), Aristoteleen Runousoppi (Heinonen et al. 2012), Jean-Paul Sartren Mitä kirjallisuus on? (1976) sekä Jacques Lacanin teoriat ja Slavoj Žižekin tulkinnat hänen teorioistaan muun muassa kirjassa How to read Lacan (2006). Tämän lisäksi olen tätä työtä varten haastatellut neljää aktiivista suomalaista teatterintekijää. Haastateltavia ovat Anni Klein, Juha Jokela, Leea Klemola sekä Tuomas Timonen.
Aloitan työn selvittämällä, mikä tekee tarinasta fiktiota. Fiktiota määritellään mm. niin, ettei kerrottu ole totta tai ettei kerrotun todenmukaisuudella ole merkitystä. Mielestäni fiktion on toimittava metaforana jollekin tarkalle havainnolle elämästä. Käyn läpi miten tarkkoja havaintoja voi tehdä, sekä miten itse olen käyttänyt tarkkoja havaintoja tarinankerronnan lähtökohtana. Tämän jälkeen selvitän, mitä määritelmiä sanalle ’tarina’ on olemassa ja millä tavalla sanat ’tarina’, ’kertomus’ ja ’juoni’ eroavat toisistaan.
Neljännessä luvussa pohdin, miten tarinoita kerrotaan ja mitkä ovat tarinoiden funktiot. Tarinat toimivat muun muassa informaation jakajina sekä luovat tapahtumien välille syy-seuraussuhteita. Tarina on ihmiselle luontainen tapa hahmottaa kokonaisuuksia ja prosesseja. Esitän, että ihmiset luovat tarinoita jopa silloin, kun kukaan ei niitä kerro. Tarina on väline, joka on levinnyt ”perinteisen tarinankerronan” ulkopuolelle muun muassa markkinointiin ja journalismiin. Neljännessä luvussa käyn myös läpi, millä tavalla tarinoita käytetään kapitalistisiin päämääriin ja miten välineellinen tarina eroaa fiktiotarinasta.
Viidennessä luvussa keskityn väitteeseen, että tarinat muistuttavat todellisuutta, ja pyrin haastamaan tämän väitteen. Käyttämällä muun muassa ranskalaisen psykoanalyytikon Jacques Lacanin teorioita pyrin osoittamaan, ettei mitään universaalia todellisuutta ole olemassa. Tämän lisäksi argumentoin, että muotona tarina muistuttaa elämän muistelemista eikä elämän elämistä.
Kuudennessa luvussa kuvailen, miten tarinat luovat merkityksellisyyden kokemusta. Luvun pääasiallinen lähdemateriaali on tietokirjailija Karen Armstrongin teos Myyttien lyhyt historia (2005). Teoksessa Armstrong kuvailee, että nykyihmiseltä puuttuu elinkelpoinen mytologia. Luvussa tutkin, missä määrin fiktiotarinat voivat korvata menetetyn mytologian ja voiko tarinankertoja luoda samankaltaisia siirtymäriittejä, kuten mytologia aikoinaan.
Seitsemännessä luvussa tutustun väitteeseen, että tarinat lisäävät ihmisten empatiakykyä. Haastan tämän väitteen osoittamalla, ettei empatian ole osoitettu johtavan käyttäytymismallien muuttumiseen tai uusien käyttäytymismallien syntymiseen. Sen lisäksi selvitän, mitä eri empatiamuotoja on olemassa ja miten niitä voi käyttää tarinankertojana hyväkseen. Seitsemännen kappaleen pääasiallinen lähdemateriaali on Elisa Aaltola ja Sami Keton teos Empatia: Myötäelämisen tiede (2018).
Opinnäytetyö pyrkii huomioillaan ja johtopäätöksillään osallistumaan ajankohtaiseen keskusteluun tarinoista ja fiktiosta nykytaiteen kontekstissa.
Kokoelmat
- Kirjalliset opinnäytteet [1497]