Marcel Dupré, Roland Barthes ja legaton hurma : Legatoartikulaatio urkurin ilmaisullisena työvälineenä

Abstract

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulussa suorittamaani taiteelliseen lisensiaatintutkintoon sisältyvän tutkielman tehtävänä on selvittää, miten legatoartikulaatio voi toimia urkurin ilmaisullisena työvälineenä. Tutkielmassa tarkastelen ranskalaisen urkurin ja säveltäjän Marcel Duprén (1886–1971) käsitystä legatosoiton tavasta, jota lähestyn tutkimalla Duprén urkukoulussaan Méthode d’Orgue (1927) esittelemiä legatosoiton erilaisia tasoja. Millainen on Duprén täydellinen legato, legato parfait? Legatosoiton kokemusta taustoitan tarkastelemalla kokemustani Johann Sebastian Bachin (1685–1750) urkuteoksen Liebster Jesu, wir sind hier, BWV 731 soittamisesta, ensin saamani koulutuksen viitoittamalla non legato -soiton tavalla ja tämän jälkeen tavoittelemalla Duprén ohjeistamaa legatosoiton tapaa. Miten artikulaation tavan muutos vaikuttaa ilmaisuuni?

Tutkielmani filosofisena viitekehyksenä toimii Roland Barthesin (1915–1980) käsite le grain de la voix. Samannimisessä esseessään Barthes kuvailee baritonilaulajien Dietrich Fischer-Dieskau (1925–2012) ja Charles Panzéra (1896–1976) laulutapoja sekä niiden eroja. Barthesin feno- ja genolaulamiseksi nimeämät erilaiset laulamisen tavat siirrän urkujensoiton piiriin ja tarkastelen niitä sekä musiikin kuulijana että soittajana. Feno- ja genosoiton tavat linkittyvät tutkielmassani vaihtelevan legaton erilaisiin ilmenemismuotoihin.

Tutkimukseni on taiteellista tutkimusta, jonka tekemisessä hyödynnän ammatillisen opiskelun ja muun taiteellisen toimintani aikana kehittynyttä muusikkouttani. Tutkielmassani yhdistyvät musiikin esittämisen tavan tutkiminen sekä taidefilosofinen, Barthesin kirjoituksista ammentava, pohdiskeleva tutkimusote. Duprén legatosoiton tapaa etsiessäni tärkeimpiä lähteitäni ovat mainittu Duprén urkukoulu sekä Duprén laatima Bach-editio (1938–1941).

Tutkimukseni osoittaa, että legato voi olla vaihteleva, jatkuvassa prosessissa oleva ja urkurin intentioita heijasteleva, ilmaisuvoimainen artikulaation tapa. Tutkimukseni tuo myös esiin agogiikan tärkeyden legatoartikulaatioon yhdistyvänä ilmaisullisena keinona. Lisäksi tutkimukseni osoittaa, että Barthesin esittämät ajatukset esittäjän ruumiin läsnäolosta osana soittotapahtumaa on mahdollista niveltää osaksi muusikon kokemuksen tutkimista ja sanallistamista.

The aim of this thesis, part of my artistic Licentiate of Music degree at the DocMus Doctoral School of the Sibelius Academy, University of the Arts Helsinki, is to explore how legato articulation can function as an expressive tool for the organist. I examine the French organist and composer Marcel Dupré’s (1886–1971) conception of legato playing, which I approach by studying the different levels of legato presented in his organ method Méthode d’Orgue (1927). What is Dupré’s idea of a perfect legato – legato parfait?

To contextualize the experience of legato playing, I reflect on my own experience performing Johann Sebastian Bach’s (1685–1750) organ work Liebster Jesu, wir sind hier, BWV 731. I first approach the piece using the non-legato style according to my training, then contrast this with Dupré’s prescribed method of legato. How does the change in articulation affect my expression?

The philosophical framework of the study is Roland Barthes’s (1915–1980) concept le grain de la voix. In his essay of the same name, Barthes compares the singing styles of baritones Dietrich Fischer-Dieskau (1925–2012) and Charles Panzéra (1896–1976), and discusses their differences. I transfer Barthes’s distinction between pheno-song and geno-song to the domain of organ playing and examine them from both a listener’s and performer’s perspective. In my thesis, these two ways of playing, pheno-performance and geno-performance, are linked to the various forms of variable legato.

My study is a work of artistic research, in which I draw upon my musicianship developed through professional studies and artistic activity. The study combines an investigation into performance practice with a reflective, art-philosophical approach grounded in Barthes’s writings. Key sources in my search for Dupré’s concept of legato include his aforementioned organ method and his Bach edition (1938–1941).

My research demonstrates that legato can be variable, in a constant state of process, and capable of reflecting the organist’s intent as an expressive mode of articulation. The study also highlights the importance of agogics as an expressive means integrated into legato articulation. Furthermore, it shows that Barthes’s ideas about the presence of the performer’s body in performance can be incorporated into the study and articulation of the musician’s lived experience.