Suomalaisen kupletin musiikilliset ominaisuudet ja tyylilajin kehitys

Abstract

Tutkin työssäni kupletteja eli 1900-luvun alkupuolen humoristisia, riimillisiä lauluja. Kysyn, voiko kuplettimateriaalista löytää yhteisiä musiikillisia piirteitä, jotka ovat tyypillisiä nimenomaan kuplettigenrelle. Aineistokseni valikoin tunnetuimpien kupletistien töitä eri aikakausilta, jotka löytyivät myös äänitemuodossa: J. Alfred Tanner – ”Eikö juu” (1911) ja ”Eukkoni on maalla” (1913), Hiski Salomaa – ”Lännen lokari” (1930) ja Reino Helismaa –”Etana asialla” (1949). Analyysin pohjatyönä etsin tietoa kappaleen tekijöistä, melodian alkuperästä ja äänitteellä soittavista muusikoista. Otan kantaa kappaleiden rakenteisiin, esitystyyliin, musiikillisiin erityispiirteisiin ja sovituksellisiin seikkoihin, kuten säestävien soittimien rooleihin ja kappaleen poljentoon.

Hyödynnän työssäni aiemmin tehtyä kuplettitutkimusta (Gronow 2004; Henriksson 2015; Hirviseppä 1969; Seppälä 2009; Hako 1981; Jalkanen 2003). Oma työni täydentää tutkimusta tuomalla mukaan musiikillisen analyysin myös varhaisemmista kupleteista, ja laajentaa analyysiä etsimällä yhtymäkohtia eri kuplettiäänitteiden välillä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että tyypilliseen kuplettiin kuuluu muutaman tahdin alkusoitto, useita säkeistöjä, joiden välillä on alkusoittoa vastaava lyhyt instrumentaalivälike ja niin ikään lyhyt lopuke. Refrengi saattaa sijoittua säkeistön loppuun tai ilmaantua erillisenä kertosäkeenä. C-osan kaltaisia musiikin suunnanvaihdoksia kupleteissa ei esiinny. Huomioitavaa on, että säkeistöt pysyvät säestykseltään ja sovitukseltaan lähes identtisinä, jolloin kuulija koukuttuu kuuntelemaan tarinan kehitystä enemmän kuin musiikillisia ominaisuuksia. Kappaleiden sovitukset kehittyvät tarkasteluvälillä kulloinkin valloillaan olevan tyylin mukana, mutta rakenteet ja esitystyyli säilyvät.