Sietämättömän kokoinen hetki : transformaatiotoive esityksessä yhdelle

Abstract

Opinnäytteeni kirjallisen osan aihe on transformaatiotoive esityksessä yhdelle. Esitys yhdelle on ehdotukseni suomennokseksi käsitteille One, One on One, sekä Audience of One, jotka tarkoittavat esitysmuotoa, jossa on yhden hengen yleisö. Käsittelen esityksiä, joissa on katsojalähtöinen dramaturgia. Ehdotan myös vaihtoehdoksi käsitteille katsoja, katsoja-kokija ja osallistuja käsitettä yleisö siten, että yleisö voi tarkoittaa myös yksittäistä ihmistä, ja että tällöin yleisöön voidaan viitata persoonapronominilla hän. Tämä tutkielma on samalla kokeiluni tämän käsitteen käytöstä.

Transformaatiotoiveella tarkoitan toivetta, että esityksellä olisi muutosta katalysoiva vaikutus yleisönsä elämässä. Erittelen transformaation tapahtumaksi jäsentämällä sen Alain Badioun totuuksien etiikan kolmeen vaiheeseen: tapahtumaan, totuuteen ja uskollisuuteen. Sovellan myös Richard Schechnerin esitystutkimuksen diskurssiin tuomaa Victor Turnerin liminaalirituaalin rakennetta.

Perustelen, miksi antautuminen, affekti ja haavoittuvuus ovat tärkeitä transformaatiotoiveen toteutumisen kannalta. Kerron lyhyesti seksipositiivisen kulttuurin sensitiivisten neuvottelukäytäntöjen adaptoimisesta katsojalähtöisten dramaturgioiden käyttöön.

Kirjoitan transformaatiotoiveesta sekä yleisön että taiteilijan näkökulmasta syventymällä kahteen eri teokseen, josta toisessa olin yleisönä ja toisessa taiteilijana. Yleisönä olin Esitystaiteen seuran esityksessä Jäämatka, taiteilijana taas Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotannossa Tuho-osasto, joka oli myös taiteellinen osa.

Kuvailen millaisilla dramaturgisilla ratkaisuilla, turvallisuuskäytännöillä ja affektiivisuutta virittävillä keinoilla Jäämatka onnistui ruokkimaan esityskokemukseni transformatiivisuutta. Tuon esille myös subliimin ja empatian yhteyttä. Luku on samalla matkakertomus.

Tuho-osastoa käsittelevässä luvussa kuvaan esityksen valmistamisen prosessia, ja avaan materiaalisuuden ja visuaalisuuden parissa työskentelyä osana dramaturgista praktiikkaa, sekä kuvailen jaettua työparin kanssa työskentelyä. Perustelen, millä dramaturgisilla keinoilla, jotka olivat osin analyyttisia ja osin assosiatiivisia, teimme esityksen, joka ei ohjaa yleisönsä kokemusta tiettyyn suuntaan, vaan luo viitteiden valikoiman, josta yleisöllä on mahdollisuus reflektoida omaa materiasuhdettaan teoksessa, jonka keskiössä oli yleisön tuoman henkilökohtaisen esineen taiteellinen, yksilöllinen, pitkäkestoinen ja epäfunktionaalisesti tuhoaminen. Esittelen esityksen transformatiivisuuden kannalta avainasemassa ollutta tuhoamisen poetiikkaa. Perustelen myös ratkaisuja esityksen hahmojen funktioiden ja yleisökontaktien erilaisuudelle. Kerron myös yleisöjen erilaisista transformaatiokokemuksista, jotka olivat sekä traumaa purkavia, että materiasuhteen problematiikkaa kontemploivia.

Lopuksi esitän näkökulman uusien yleisöjen tavoittamisen potentiaaliin esityksissä yhdelle.