Kenen joukoissa soitat? : diskursiiviset rintamalinjat Helsingin Sanomien Musiikkitalo-kirjoittelussa 1998-2004
Rönkkö, Kaisa (2008)
Rönkkö, Kaisa
Sibelius-Akatemia
2008
Tutkielma
taidehallinto
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201205215557
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201205215557
Tiivistelmä
Tutkielmani on aineistolähtöinen tutkimus Helsingin Sanomissa julkaistusta Helsingin Musiikkitaloa koskevasta keskustelusta vuosina 1998–2004. Ensisijaisena tutkimuskysymyksenäni oli selvittää, miten Helsingin musiikkitalosta puhuttiin ja millaisista kulttuurisista asenteista kertoi julkinen keskustelu Helsingin Musiikkitalosta Helsingin Sanomissa 1998–2004? Tavoitteenani oli myös tutkia, miten vakiintuneetkin näkemykset politisoituvat ja miten uutta kulttuuripoliittista ajattelua pyritään vakiinnuttamaan. Tältä kannalta oli oleellista, että tutkimusmateriaali koostui keskenään keskustelevista ja argumentaatiopositioltaan erilaisista teksteistä. Tutkimukseni pragmaattinen tiedonintressi tutkimuksessani liittyy ensisijaisesti näiden asenteiden ja arvojen siirtämiseksi käytäntöön; kuinka taidehallinnossa tulisi kehittää tai muuttaa toimintatapoja näiden tulosten valossa?
Tutkimusmetodinani käytin retorisesti painottunutta kriittis-analyyttista diskurssianalyysia. Työni teoreettisena viitekehyksenä toimivat Pierre Bourdieun kenttäteoria ja symbolisen taistelun teoria sekä suomalaisen kulttuuripolitiikan pitkät linjat ja kulttuuripolitiikan retoriikka. Helsingin Musiikkitalon suunnitteleminen monipuolisesta kulttuuritoiminnastaan tunnettujen VR:n vanhojen makasiinien "päälle", aktivoi Makasiinien käyttäjät taistelemaan oman tilansa ja Makasiinien hengen puolesta. Musiikkitalon ja Makasiinien välille syttynyt konflikti näyttäytyi myös tärkeänä kaupunkikulttuurin käännekohtana ja symbolisena taisteluna, jossa ottivat toisistaan mittaa mm. erilaiset käsitykset kansalaisyhteiskunnasta sekä kulttuurin arvostuksista. Töölönlahdelle muodostui erilaisten ihanteiden kamppailu, jota myös Helsingin Sanomat kuvaili sotaretoriikan avulla.
Tunnistin tutkimusaineistostani kahdeksan erillistä merkityskokonaisuutta, joista neljä itsenäistä kokonaisuutta nimesin diskursseiksi. Jäljitin keskustelusta kaksi erilaista, toisilleen jännitteistä, käsitystä kansalaisyhteiskunnasta: ensimmäinen juonsi juurensa kulttuuripolitiikan ns. pitkän linjan "kansallisen kulttuuripolitiikan prototyypin" isään J.V.Snellmaniin ja hänen oppi-isänsä Hegelin kansalaisyhteiskuntaan. Tämän diskurssin käyttäjät olivat pääosin Musiikkitalon kannattajia, jotka korostivat sekä Musiikkitalon että suomalaisen musiikin kansainvälisen menestystarinan merkitystä Suomen kansalle. Toisen nimitin, sen elämänpolitiikkaa painottavan luonteen mukaisesti, "giddensiläiseksi kansalaisyhteiskunnaksi", sillä käsitys kansalaisyhteiskunnasta hahmottui väljästi samaan tapaan kuin Anthony Giddensin teoksessa Sociology (1998). Tämä kansalaisyhteiskunta painotti valtiovallan ohjailusta irrallaan olevaa avointa ja monikulttuurista kansalaisyhteiskuntaa.
Lisäksi erotin aineistosta Kestävä kehitys –diskurssin, jossa sekä painotettiin kaupungin historiallisuutta ja orgaanista jatkuvuutta että suomalaisen musiikin tulevaisuutta ja kehittymismahdollisuuksia. Laajensin siis perinteisempää kestävän kehityksen määritelmää ja nostin ympäristön, materialististen resurssien ja "kestävyyden" rinnalle jatkuvan henkisen kehityksen ja inhimillisen kasvun.
Neljänneksi merkityskokonaisuudeksi hahmottui Kolmas paikka –diskurssi, joka näyttäytyi eräänlaisena "ihanteellisena kulttuuritilana". Termi kolmas paikka on peräisin yhdysvaltalaiselta kaupunkitutkijalta, Ray Oldenburgilta ja se tarkoittaa kodin ja työpaikan rinnalla olevaa julkista tilaa, joka ideaalitilanteessaan toimii ihmisten välisen kanssakäymisen alueena, eräänlaisena "kaupunkilaisten olohuoneena". Tässä diskurssissa korostui ihmisten tarve yhteisöllisyyteen ja se herätti minut pohtimaan kulttuuripolitiikan sosiaalipoliittisia aspekteja.
Tutkimusmetodinani käytin retorisesti painottunutta kriittis-analyyttista diskurssianalyysia. Työni teoreettisena viitekehyksenä toimivat Pierre Bourdieun kenttäteoria ja symbolisen taistelun teoria sekä suomalaisen kulttuuripolitiikan pitkät linjat ja kulttuuripolitiikan retoriikka. Helsingin Musiikkitalon suunnitteleminen monipuolisesta kulttuuritoiminnastaan tunnettujen VR:n vanhojen makasiinien "päälle", aktivoi Makasiinien käyttäjät taistelemaan oman tilansa ja Makasiinien hengen puolesta. Musiikkitalon ja Makasiinien välille syttynyt konflikti näyttäytyi myös tärkeänä kaupunkikulttuurin käännekohtana ja symbolisena taisteluna, jossa ottivat toisistaan mittaa mm. erilaiset käsitykset kansalaisyhteiskunnasta sekä kulttuurin arvostuksista. Töölönlahdelle muodostui erilaisten ihanteiden kamppailu, jota myös Helsingin Sanomat kuvaili sotaretoriikan avulla.
Tunnistin tutkimusaineistostani kahdeksan erillistä merkityskokonaisuutta, joista neljä itsenäistä kokonaisuutta nimesin diskursseiksi. Jäljitin keskustelusta kaksi erilaista, toisilleen jännitteistä, käsitystä kansalaisyhteiskunnasta: ensimmäinen juonsi juurensa kulttuuripolitiikan ns. pitkän linjan "kansallisen kulttuuripolitiikan prototyypin" isään J.V.Snellmaniin ja hänen oppi-isänsä Hegelin kansalaisyhteiskuntaan. Tämän diskurssin käyttäjät olivat pääosin Musiikkitalon kannattajia, jotka korostivat sekä Musiikkitalon että suomalaisen musiikin kansainvälisen menestystarinan merkitystä Suomen kansalle. Toisen nimitin, sen elämänpolitiikkaa painottavan luonteen mukaisesti, "giddensiläiseksi kansalaisyhteiskunnaksi", sillä käsitys kansalaisyhteiskunnasta hahmottui väljästi samaan tapaan kuin Anthony Giddensin teoksessa Sociology (1998). Tämä kansalaisyhteiskunta painotti valtiovallan ohjailusta irrallaan olevaa avointa ja monikulttuurista kansalaisyhteiskuntaa.
Lisäksi erotin aineistosta Kestävä kehitys –diskurssin, jossa sekä painotettiin kaupungin historiallisuutta ja orgaanista jatkuvuutta että suomalaisen musiikin tulevaisuutta ja kehittymismahdollisuuksia. Laajensin siis perinteisempää kestävän kehityksen määritelmää ja nostin ympäristön, materialististen resurssien ja "kestävyyden" rinnalle jatkuvan henkisen kehityksen ja inhimillisen kasvun.
Neljänneksi merkityskokonaisuudeksi hahmottui Kolmas paikka –diskurssi, joka näyttäytyi eräänlaisena "ihanteellisena kulttuuritilana". Termi kolmas paikka on peräisin yhdysvaltalaiselta kaupunkitutkijalta, Ray Oldenburgilta ja se tarkoittaa kodin ja työpaikan rinnalla olevaa julkista tilaa, joka ideaalitilanteessaan toimii ihmisten välisen kanssakäymisen alueena, eräänlaisena "kaupunkilaisten olohuoneena". Tässä diskurssissa korostui ihmisten tarve yhteisöllisyyteen ja se herätti minut pohtimaan kulttuuripolitiikan sosiaalipoliittisia aspekteja.
Kokoelmat
- Kirjalliset opinnäytteet [1556]