Katkoksia

Abstract

Kirjallinen opinnäytteeni koostuu sarjasta pohdintoja, joiden aiheena ovat dramaturgisen ajattelun prosessit – sellaisina, kun olen ne itselleni kuuden vuoden mittaisten opintojeni aikana onnistunut itselleni hahmottamaan. Teksti haroo kohti jonkinlaista henkilökohtaista käsitystä dramaturgian harjoittamisesta. Erityisesti yritän viipyillä filosofisen ajattelun ja dramaturgisen ajattelun välisessä ristijännitteessä. Syynä tähän on oman filosofintaustani tuottama taipumus ylenpalttiseen käsitteellistämiseen sekä tämän tuottamat ongelmat dramaturgisen kirjoittamisen kanssa. Pyrin kuvaamaan keinoja ja reittejä, joilla olen pyrkinyt oppimaan pois länsimaisen filosofian ideologisista ja metafyysisistä ansarakennelmista ja samalla rakentanut itselleni omaehtoista dramaturgista praktiikkaa. Näissä pohdinnoissani viitepisteenä toistuu lopputyönäytelmäni elinvoiman kirjoitusprosessi. Muita toistuvia teemoja ovat ekologinen katastrofi, tragedia, esikäsitteellisyys ja katkoksellisuus; niiden kautta pyrin havainnollistamaan joitakin käsityksiäni niin fossiilisen modernin perusluonteesta kuin dramaturgiastakin. Teksti koostuu lyhyehkön esipuheen lisäksi kolmesta esseestä. Niistä ensimmäisessä kuvaan sitä polkua, jonka olen kulkenut filofisesta, käsitteelisestä ajatteluympäristöstä kohti dramaturgista ajattelua. Kerron tekniikoista ja toimintatavoista, jotka omassa kokemuksessani ovat edesauttaneet filosofian suosiman diskursiivisen ajattelutavan purkamista jakuvaan matkaani kohti näyttämön omalakista (anti)metafysiikkaa. Keskityn erityisesti Pauli Pylkön kehittämään näkemykseen esikäsitteellisyydestä – sekä tämän esikäsitteellisyyden suhteesta Hans-Thies Lehmannin esittämiin kuvauksiin teatterinäyttämön omalakisesta, epädiskursiivisesta luonteesta. Esikäsitteellisyys, näyttämöllisyys ja dramaturgia kietoutuvat tekstissäni yhteen. Toisessa esseessä kirjoitan taiteellisen opinnäytteeni kirjoitusprosessista: kokemastani ympäristöhävitykseen liittyvästä surusta sekä siitä kummunneesta yrityksestäni kirjoittaa tragediaa modernin maailmanjäsennyksen luhistumisen aikakautena. Teksti liikkuu erityisesti luonnontuhon ja ilmastonmuutoksen katastrofaalista taustaa vasten. Käyn läpi omaa käsitystäni tragedian maailmankuvasta sekä sen suhteesta mm. Tere Vadénin ja Antti Salmisen käsitteellistämään fossiiliseen moderniin. Koetan kuvata, millaiset kokemukset, ajatuskulut ja tunnekuljetukset ohjasivat pyrkimystäni rakentaa elinvoimassa yhteinen, metsänhävityksen ja ympäristökatastrofin aikaansaamaa traagista kokemusta kannatteleva näyttämö. Kolmas essee, teksteistä katkoksellisin, keskittyy aiemmissa esseissä ajoittain vilahdelleisiin keskeytyksen ja hiljenemisen käsitteisiin. Käyn läpi tiibetinbuddhalaissta bardon käsitettä ja rinnastan sen niin Hölderlinin klassiseen kesuura-käsitykseen kuin brechtiläiseen seisauttamiseenkin. Esseen varsinainen keskeisajatus tulee kuitenkin esille Esa Kirkkopellolta omaksutussa näkemyksessä, että moderni teollinen yhteiskunta on itsessään jonkinlainen katkos ja että Hölderlinin kehittämä kesuuran käsite voidaan ulottaa kuvaamaan tilannettamme kokonaisuudessaan. Me kellumme tilassa ennen katastrofia: leijuvassa lykkäyksen avaruudessa jossa jokainen lause on vaarassa jäädä kesken. Lopuksi sanon vielä joitain sanoja filosofisen ajattelun ja dramaturgian suhteista.