Holger Fransman: suomalaisen käyrätorvikoulun uranuurtaja
Heikkilä, Leena (2009)
Heikkilä, Leena
Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
2009
2489-8155
978-952-329-198-0
Väitöskirja
DocMus
Studia musica 38
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-329-198-0
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-329-198-0
Tiivistelmä
Elämäkerrallisen väitöskirjatutkimuksen aihe on käyrätorvitaiteilija Holger Fransmanin (1909–1997) muusikon- ja pedagogin ura sekä hänen kehittämänsä suomalaisen käyrätorvikoulun tradi-tiot. Holger Fransmanin käyrätorvensoittajan uran kehitys sijoittui ajallisesti maamme orkesteri-kulttuurin ja musiikkioppilaitosten dynaamisimpaan kehitysvaiheeseen — aikaan, jolloin suoma-laiset musiikki-instituutiot ammattimaistuivat ja orkesterisoitinten opetus kehittyi kansainväliselle tasolle. Fransmanin orkesterimuusikon ja opettajan ura alkoi 1930-luvun alussa, jolloin lähes kaikki hänen oman soittimensa edustajat olivat ulkomaalaisia. Tuolloin hän otti tietoiseksi päämääräkseen kehittää paitsi omaa ammattitaitoaan, myös alansa koulutusta Suomessa. Tätä tehtävää hän alkoi toteuttaa määrätietoisesti päästyään kuuluisan Wienin Filharmonikkojen soolokäyrätorvensoittajan, Karl Stieglerin oppilaaksi vuonna 1931. Wieniläisen esittämisperinteen elementit siirtyivät Frans-manin taiteellisen ja pedagogisen toiminnan kautta suomalaiseen puhallinkulttuuriin — täkäläisiin koulutusoloihin mukautettuina.
Holger Fransman teki käyrätorvea tunnetuksi Helsingin kaupunginorkesterin äänenjohtajana sekä erilaisilla estradeilla solistina ja kamarimuusikkona. Hän konsertoi pääkaupungissa ja sen ulkopuolella aikana, jolloin käyrätorvea ei yleisesti tunnettu soolosoittimena. Hän kehitti suoma-laista puhallinmusiikkiperinnettä johtamalla puhallinyhtyeitä ja -orkestereita sekä tekemällä niille sovituksia. Fransmanin wieniläisestä perinteestä omaksumat esittämisen ihanteet periytyivät hänen opetusmenetelmiensä välityksellä lähes kahdellesadalle oppilaalle. Yli neljänkymmenen vuoden ajan hän koulutti maamme sinfoniaorkestereihin ja soittokuntiin käyrätorvensoittajia, jotka muodosti-vat vuosien 1930–1970-lukujen välisenä aikana suomalaisen käyrätorvikoulun ensimmäisen sukupolven.
Tarkastelen tutkimuksessani Fransmanin taiteellista toimintaa sen eri osa-alueiden kautta. Niissä tuodaan esiin hänen uraansa vaikuttaneet henkilöt, esittämistraditiot ja kulttuuriympäristöt. Lähtöoletus on, että esittävä muusikko vaikuttaa omilla henkilökohtaisilla valinnoillaan, ihanteillaan ja ominaisuuksillaan omaan kulttuuriinsa ja sen traditioihin. Muusikkokoulutuksen perinteisessä mestari–kisälliasetelmassa opettajan henkilökohtainen vaikutus korostuu yksilön taiteellisessa kehi-tyksessä. Toisaalta ympäröivä musiikkiyhteiskunta ja sen rakenteet asettavat luovan yksilön toimin-nalle rajoja. Näistä lähtökohdista olen valinnut tutkimuksen näkökulman, jossa tärkein painopiste on Fransmanin taiteellisessa toiminnassa, mutta jossa selvitetään myös hänen uraansa liittyneiden musiikkiyhteisöjen, -instituutioiden sekä niiden piirissä vallinneiden esittämistraditioiden historiaa.
Elämäkerralliseen tutkimusotteeseen on vaikuttanut se, että kohdetta ei esitellä yksityishenkilönä vaan tietyn musiikkikulttuurin edustajana. Fransmanin taiteilijaprofiilin luomisessa tärkein lähdeaineisto ovat olleet hänen haastattelunsa, joita ovat tehneet useat henkilöt. Fransmanin musii-killiseen ajatteluun liittyi muusikon velvollisuus kehittää omaa kansallista kulttuuriaan. Hän myös saavutti itselleen asettamansa päämäärän: hän loi perustan suomalaiselle käyrätorvikoululle, jonka käytännöt ja ihanteet ovat kasvaneet suoraan wieniläisklassisesta ja eurooppalaisesta perinteestä.
Holger Fransman teki käyrätorvea tunnetuksi Helsingin kaupunginorkesterin äänenjohtajana sekä erilaisilla estradeilla solistina ja kamarimuusikkona. Hän konsertoi pääkaupungissa ja sen ulkopuolella aikana, jolloin käyrätorvea ei yleisesti tunnettu soolosoittimena. Hän kehitti suoma-laista puhallinmusiikkiperinnettä johtamalla puhallinyhtyeitä ja -orkestereita sekä tekemällä niille sovituksia. Fransmanin wieniläisestä perinteestä omaksumat esittämisen ihanteet periytyivät hänen opetusmenetelmiensä välityksellä lähes kahdellesadalle oppilaalle. Yli neljänkymmenen vuoden ajan hän koulutti maamme sinfoniaorkestereihin ja soittokuntiin käyrätorvensoittajia, jotka muodosti-vat vuosien 1930–1970-lukujen välisenä aikana suomalaisen käyrätorvikoulun ensimmäisen sukupolven.
Tarkastelen tutkimuksessani Fransmanin taiteellista toimintaa sen eri osa-alueiden kautta. Niissä tuodaan esiin hänen uraansa vaikuttaneet henkilöt, esittämistraditiot ja kulttuuriympäristöt. Lähtöoletus on, että esittävä muusikko vaikuttaa omilla henkilökohtaisilla valinnoillaan, ihanteillaan ja ominaisuuksillaan omaan kulttuuriinsa ja sen traditioihin. Muusikkokoulutuksen perinteisessä mestari–kisälliasetelmassa opettajan henkilökohtainen vaikutus korostuu yksilön taiteellisessa kehi-tyksessä. Toisaalta ympäröivä musiikkiyhteiskunta ja sen rakenteet asettavat luovan yksilön toimin-nalle rajoja. Näistä lähtökohdista olen valinnut tutkimuksen näkökulman, jossa tärkein painopiste on Fransmanin taiteellisessa toiminnassa, mutta jossa selvitetään myös hänen uraansa liittyneiden musiikkiyhteisöjen, -instituutioiden sekä niiden piirissä vallinneiden esittämistraditioiden historiaa.
Elämäkerralliseen tutkimusotteeseen on vaikuttanut se, että kohdetta ei esitellä yksityishenkilönä vaan tietyn musiikkikulttuurin edustajana. Fransmanin taiteilijaprofiilin luomisessa tärkein lähdeaineisto ovat olleet hänen haastattelunsa, joita ovat tehneet useat henkilöt. Fransmanin musii-killiseen ajatteluun liittyi muusikon velvollisuus kehittää omaa kansallista kulttuuriaan. Hän myös saavutti itselleen asettamansa päämäärän: hän loi perustan suomalaiselle käyrätorvikoululle, jonka käytännöt ja ihanteet ovat kasvaneet suoraan wieniläisklassisesta ja eurooppalaisesta perinteestä.
Kokoelmat
- Kirjalliset opinnäytteet [1497]