Leikisti oikeesti
Kaihola, Eeva (2023-04-20)
Kaihola, Eeva
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
20.04.2023
Maisterin opinnäytetyö
näyttelijäntaide
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023061656003
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023061656003
Tiivistelmä
Kirjallisessa opinnäytetyössäni käsittelen leikkiä osana näyttelijäntaidetta. Kysymyksiäni ovat: Mitä leikki on? Onko näytteleminen leikkiä? Millaista leikkiä leikin, kun näyttelen? Miten leikki syntyy? Mitä on leikin todellisuus ja mikä tekee siitä niin todentuntuisen? Miksi leikki on tärkeää näyttelijäntaiteessa? Mikä estää leikin? Millaista on leikkiä katseen alaisena? Millaista on katsoa leikkiä? Mitä samaa leikissä ja näyttelijäntaiteessa on? Entä miten ne eroavat toisistaan?
Johdannossa pohjustan, miksi halusin kirjoittaa leikistä ja mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että näytteleminen on leikkiä. Pystyn tunnistamaan leikin tunteen, mutten ole osannut määritellä, mitä leikki on. Tässä työssä halusin ymmärtää, miksi leikki antaa näyttelemiselleni merkityksen. Kerron lyhyesti, mikä minua leikissä viehättää ja nostan esille erityisesti sen toisen todellisuuden.
Toisessa luvussa käyn läpi leikin eri teorioita. Kirjoitan filosofi-kirjailija Robert Cailloiksen leikin määritelmästä sekä historianfilosofin ja kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan leikin olemuksen teoriasta. Vertailen näitä määritelmiä näyttelemiseen etsien vastausta siihen, onko näytteleminen leikkiä ja miksi näytteleminen välillä tuntuu leikiltä. Kirjoitan leikin säännöistä ja raameista, jotka rajaavat leikin tilan arkitodellisuutemme sisään. Pohdin myös, mitä eroa on lapsen ja aikuisen leikillä.
Kolmannessa luvussa tarkastelen, mitä on vakava leikki. Käyn läpi, mitkä seikat auttavat minua leikkimään tosissani ja mikä tekee leikistä vakavan. Näitä helpottavia tekijöitä itselleni ovat: sitoutuminen, säännöt ja raamit sekä havainnot. Pyrin selventämään Aikuisten esitys - näytelmän kautta lukijalle, kuinka luon näytelmästä itselleni leikin. Aikuisten esityksen kautta pohdin, miten koko työryhmä tekee samaa näytelmää eli leikkii samassa leikissä. Sitoutuminen merkitsee minulle tosissaan leikkimistä. Säännöt ja raamit rajaavat näytelmän leikkiä ja selventävät työryhmäläisille sitä, mitä leikitään ja mitä tarinaa kerrotaan. Miten tarinaa kerrotaan ja mikä on milloinkin merkityksellistä? Havaintojensa kautta näyttelijä määrittelee omaa taidettaan: Mikä herättää juuri minun mielenkiintoni, mistä haluan tietää lisää? Mitä päätän kertoa ja mitä jätän kertomatta? Havainnot ruokkivat mielikuvitustani, mutta myös työryhmän yhteistä mielikuvitusta rikastuttaen näytelmän maailmaa. Taide on havaintojen jakamista muiden ihmisten kanssa, eli ihmettelyä. Ihmettely rikastuttaa näyttelijäntyötä vieden aina uusien asioiden äärelle.
Neljännessä luvussa pyrin löytämään syitä sille, mikä estää leikin. Kirjoitan leikin ja työn ristiriidasta. Leikki on vapaaehtoista ja pakottamatonta toimintaa, mikä on ristiriidassa näyttelijänammatin kanssa. Voiko työkseen todella leikkiä? Kirjoitan pelosta ja itsetietoisuudesta, jotka estävät pääsemästä leikin todellisuuteen kiinni. Kirjoitan innostumisesta pelon vastakohtana.
Viidennessä luvussa esittelen Johan Huizingan Leikkivä ihminen -teoksesta inspiroituneena leikin vaikutusta kulttuuriin. Käsittelen Huizingan teoriaa leikin edellytyksestä kulttuurin syntymiselle. Haluan ymmärtää leikin merkitystä ihmiselle ja tähän käytän psykoanalyytikko Donald Winnicotin teoriaa leikistä luovuuden mahdollistajana. Winnicotin mukaan luovuus tarvitsee leikin, ja luovuuden kautta ihminen voi saada täyden kokemuksen itsestään. Näytellessäni koen pääseväni lähemmäksi itseäni, koska näytelmässä eläydyn erilaisiin olosuhteisiin ja todellisuuksiin.
Johdannossa pohjustan, miksi halusin kirjoittaa leikistä ja mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että näytteleminen on leikkiä. Pystyn tunnistamaan leikin tunteen, mutten ole osannut määritellä, mitä leikki on. Tässä työssä halusin ymmärtää, miksi leikki antaa näyttelemiselleni merkityksen. Kerron lyhyesti, mikä minua leikissä viehättää ja nostan esille erityisesti sen toisen todellisuuden.
Toisessa luvussa käyn läpi leikin eri teorioita. Kirjoitan filosofi-kirjailija Robert Cailloiksen leikin määritelmästä sekä historianfilosofin ja kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan leikin olemuksen teoriasta. Vertailen näitä määritelmiä näyttelemiseen etsien vastausta siihen, onko näytteleminen leikkiä ja miksi näytteleminen välillä tuntuu leikiltä. Kirjoitan leikin säännöistä ja raameista, jotka rajaavat leikin tilan arkitodellisuutemme sisään. Pohdin myös, mitä eroa on lapsen ja aikuisen leikillä.
Kolmannessa luvussa tarkastelen, mitä on vakava leikki. Käyn läpi, mitkä seikat auttavat minua leikkimään tosissani ja mikä tekee leikistä vakavan. Näitä helpottavia tekijöitä itselleni ovat: sitoutuminen, säännöt ja raamit sekä havainnot. Pyrin selventämään Aikuisten esitys - näytelmän kautta lukijalle, kuinka luon näytelmästä itselleni leikin. Aikuisten esityksen kautta pohdin, miten koko työryhmä tekee samaa näytelmää eli leikkii samassa leikissä. Sitoutuminen merkitsee minulle tosissaan leikkimistä. Säännöt ja raamit rajaavat näytelmän leikkiä ja selventävät työryhmäläisille sitä, mitä leikitään ja mitä tarinaa kerrotaan. Miten tarinaa kerrotaan ja mikä on milloinkin merkityksellistä? Havaintojensa kautta näyttelijä määrittelee omaa taidettaan: Mikä herättää juuri minun mielenkiintoni, mistä haluan tietää lisää? Mitä päätän kertoa ja mitä jätän kertomatta? Havainnot ruokkivat mielikuvitustani, mutta myös työryhmän yhteistä mielikuvitusta rikastuttaen näytelmän maailmaa. Taide on havaintojen jakamista muiden ihmisten kanssa, eli ihmettelyä. Ihmettely rikastuttaa näyttelijäntyötä vieden aina uusien asioiden äärelle.
Neljännessä luvussa pyrin löytämään syitä sille, mikä estää leikin. Kirjoitan leikin ja työn ristiriidasta. Leikki on vapaaehtoista ja pakottamatonta toimintaa, mikä on ristiriidassa näyttelijänammatin kanssa. Voiko työkseen todella leikkiä? Kirjoitan pelosta ja itsetietoisuudesta, jotka estävät pääsemästä leikin todellisuuteen kiinni. Kirjoitan innostumisesta pelon vastakohtana.
Viidennessä luvussa esittelen Johan Huizingan Leikkivä ihminen -teoksesta inspiroituneena leikin vaikutusta kulttuuriin. Käsittelen Huizingan teoriaa leikin edellytyksestä kulttuurin syntymiselle. Haluan ymmärtää leikin merkitystä ihmiselle ja tähän käytän psykoanalyytikko Donald Winnicotin teoriaa leikistä luovuuden mahdollistajana. Winnicotin mukaan luovuus tarvitsee leikin, ja luovuuden kautta ihminen voi saada täyden kokemuksen itsestään. Näytellessäni koen pääseväni lähemmäksi itseäni, koska näytelmässä eläydyn erilaisiin olosuhteisiin ja todellisuuksiin.