Totuuden illuusio
Osman, Jasir (2024-03-25)
Osman, Jasir
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
25.03.2024
Maisterin opinnäytetyö
näyttelijäntaide
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061250621
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061250621
Tiivistelmä
Totuus, tarkemmin sanottuna näyttämöllinen totuus ja näyttelijän totuus, on yksi pääaiheistani, jota lähden tutkimaan opinnäytetyössäni. Käyttäessäni sanaa totuus tarkoitan sillä omaa uskoa siihen, mitä tekee. Tarkoitan sillä myös sitä, kuinka omassa kehossaan ja tunnetasolla tuntee olevansa yhtä oman ihmisyytensä kanssa ilman, että väliin tulee suojamuureja, egoa, tai sosiaalista naamaria. Kun näyttelen lavalla tai kameran edessä, koen onnistumisen tunteen silloin, kun tunnen olevani tällaisessa totuuden tilassa.
Sana totuus herättää varmasti eri mielikuvia eri ihmisille. Se on myös hyvin vahva sana ja se voi jopa provosoida joitakin. Minulle totuus tarkoittaa ensinnäkin sitä, että uskaltaa avata sen, mitä sisimmässään on. Se tarkoittaa oman sydämen ja oman rohkeutensa avaamista muille. Se tarkoittaa oman vilpittömän itsensä ilmaisemista muille. Totuus tarkoittaa minulle, että olen se, miksi minut on luotu. Lisäksi totuus tarkoittaa minulle oman elämän tarkoituksen etsimistä, empatian ja rakkauden harjoittamista itseään ja muita kohtaan.
Totuus on lopulta myös elämän kauneuden löytämistä ja sen tulkitsemista eri muodoissa. Kun näytellessäni tunnen, että oma totuuteni on läsnä, koen siis onnistumisen tunnetta. Onnistumisen tunne tai kokemus näytellessäni syntyy, kun uskon siihen, mitä kehoni, äänihuuleni, mieleni ja mielikuvitukseni tuottavat jossakin tietyssä näyttämöllisessä tai lavastetussa tilanteessa. Kun repliikit, koreografiat ja liikeradat on harjoiteltu moneen kertaan, olen ajatellut monesti: ”Nyt on vain aika päästää irti ja antaa tilanteen viedä.” Irti päästäminen ja tilanteen vietäväksi antautuminen ei aina kuitenkaan ole ollut helppoa, eikä onnistumisen tunnettakaan ole syntynyt.
Olen aiemmin monesti nojautunut sattuman tai tietynlaisen mystiikan varaan, kun olen havainnut, että nyt näyttämöllä asiat eivät mene niin kuin niiden pitäisi. Sittemmin Teatterikorkeakoulun opintojen myötä olen oppinut eri tekniikoita ja työkaluja, joita voin käyttää tällaisissa tilanteissa. Ne ovat minun työkalupakkini. Onnistumisen tunteen syntyminen näyttelemisessä edellyttää siis vaivannäköä, edessä olevan työn sisäistämistä ja työstämistä niillä keinoilla, joita työkalupakissani on.
Pohdin opinnäytteessäni, mitä tehdä silloin, kun koen, että olen epäonnistunut? Mitä tehdä silloin, kun yleisön positiiviset reaktiot eivät ole pelastamassa minua? Miten rakentaa terve suhtautuminen onnistumisen tunteeseen? Auttaako minua oman totuuteni tutkiminen näyttelijän työssä ja onko oma totuuteni välttämätön, jotta voin toteuttaa itseäni näyttelijänä ja taitelijana? Kuinka vapautua itsetietoisuuden kahleista ja päästää irti ilman, että se tuntuu suorittamiselta? Oman totuuteni käsitteleminen opinnäytteessäni on osa matkaani kohti monitulkintaista totuutta. Uskon, että oman totuuden löytäminen ei loppupeleissä ole se päämäärä, vaikka sinne tähtäänkin. Niin kliseinen ja käytetty lause ’’Ei se päämäärä, vaan sen matka’’, osuu omassa tapauksessani ytimeen. Tiedän, että jos jatkuvasti kyseenalaistan ja etsin omaa totuuttani, pysyn oikealla polulla ihmisenä, sekä taiteilijana, että näyttelijänä.
Sana totuus herättää varmasti eri mielikuvia eri ihmisille. Se on myös hyvin vahva sana ja se voi jopa provosoida joitakin. Minulle totuus tarkoittaa ensinnäkin sitä, että uskaltaa avata sen, mitä sisimmässään on. Se tarkoittaa oman sydämen ja oman rohkeutensa avaamista muille. Se tarkoittaa oman vilpittömän itsensä ilmaisemista muille. Totuus tarkoittaa minulle, että olen se, miksi minut on luotu. Lisäksi totuus tarkoittaa minulle oman elämän tarkoituksen etsimistä, empatian ja rakkauden harjoittamista itseään ja muita kohtaan.
Totuus on lopulta myös elämän kauneuden löytämistä ja sen tulkitsemista eri muodoissa. Kun näytellessäni tunnen, että oma totuuteni on läsnä, koen siis onnistumisen tunnetta. Onnistumisen tunne tai kokemus näytellessäni syntyy, kun uskon siihen, mitä kehoni, äänihuuleni, mieleni ja mielikuvitukseni tuottavat jossakin tietyssä näyttämöllisessä tai lavastetussa tilanteessa. Kun repliikit, koreografiat ja liikeradat on harjoiteltu moneen kertaan, olen ajatellut monesti: ”Nyt on vain aika päästää irti ja antaa tilanteen viedä.” Irti päästäminen ja tilanteen vietäväksi antautuminen ei aina kuitenkaan ole ollut helppoa, eikä onnistumisen tunnettakaan ole syntynyt.
Olen aiemmin monesti nojautunut sattuman tai tietynlaisen mystiikan varaan, kun olen havainnut, että nyt näyttämöllä asiat eivät mene niin kuin niiden pitäisi. Sittemmin Teatterikorkeakoulun opintojen myötä olen oppinut eri tekniikoita ja työkaluja, joita voin käyttää tällaisissa tilanteissa. Ne ovat minun työkalupakkini. Onnistumisen tunteen syntyminen näyttelemisessä edellyttää siis vaivannäköä, edessä olevan työn sisäistämistä ja työstämistä niillä keinoilla, joita työkalupakissani on.
Pohdin opinnäytteessäni, mitä tehdä silloin, kun koen, että olen epäonnistunut? Mitä tehdä silloin, kun yleisön positiiviset reaktiot eivät ole pelastamassa minua? Miten rakentaa terve suhtautuminen onnistumisen tunteeseen? Auttaako minua oman totuuteni tutkiminen näyttelijän työssä ja onko oma totuuteni välttämätön, jotta voin toteuttaa itseäni näyttelijänä ja taitelijana? Kuinka vapautua itsetietoisuuden kahleista ja päästää irti ilman, että se tuntuu suorittamiselta? Oman totuuteni käsitteleminen opinnäytteessäni on osa matkaani kohti monitulkintaista totuutta. Uskon, että oman totuuden löytäminen ei loppupeleissä ole se päämäärä, vaikka sinne tähtäänkin. Niin kliseinen ja käytetty lause ’’Ei se päämäärä, vaan sen matka’’, osuu omassa tapauksessani ytimeen. Tiedän, että jos jatkuvasti kyseenalaistan ja etsin omaa totuuttani, pysyn oikealla polulla ihmisenä, sekä taiteilijana, että näyttelijänä.