Erään näyttelijän kasvutarina. Muistoja katsomisesta, leikistä, häpeästä, äidistä, nautinnosta ja armosta.

Abstract

Käsittelen kirjallisessa opinnäytetyössäni oman taiteilijaidentiteettini kehitystä. Lähden liikkeelle lapsuudestani päätyen nykyhetkeen, Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistumiseen. Käyn läpi identiteettini muutosta yksilökeskeisestä käsityksestä kohti avoimempaa ja yksilöpersoonan ylittävää. Pohdin muutostani suhteessa leikkiin, tekniikkaan ja omaan itsesuhteeseeni. Kerron, miten suhteeni roolien ennakkotyöhön on muuttunut vuosien varrella ja miten Teatterikorkeakoulu on muovannut suhdettani näyttelijäntaiteeseen. Kuvaan näyttelijäidentiteettini kehitystä elokuva ja TV-sarjoissa tekemieni töiden avulla. Käsittelen yhteensä neljä tekemääni työtä. Aloitan kahdeksanvuotiaana tekemästäni TV-sarjasta Harvoin tarjolla, joka oli ensimmäinen kosketukseni kameranäyttelemiseen. Seuraavaksi käsittelen kokemuksiani elokuvassa Tulen morsian, jossa tein ensimmäisen pääroolini. Työn kautta opin näyttelijäntyön luonteesta ja sain kokemuksen pidemmästä kuvausjaksosta. Tämän jälkeen valotan kokemuksiani TV-sarjassa Helsinki syndrooma. Työ oli Teatterikorkeakoulusta kandiksi valmistumiseni jälkeen ensimmäinen kameratyöni. Viimeisenä avaan töistäni tuoreimman, TV-sarjan Rosvopankki prosessia. Sarja edustaa minulle ensikosketusta taiteelliseen vapautumiseen. Pyrin avaamaan lukijalle omaa kokemusmaailmaani näyttelemisen hetkestä. Jaan intohimostani suhteessa elokuviin ja valotan kokemuksiani häpeästä sekä armottomuudesta itseäni kohtaan. Kerron Scott Miller tekniikasta, ja avaan, kuinka olen käyttänyt tekniikkaa hyödykseni roolin ennakkotyötä tehdessä. Proosarunomaisissa ”kirjeitä äidille” osioissa käsittelen taiteilijaidentiteettini kehittymistä suhteessa omaan äitiini. Äitini on samalla alalla kanssani, joten oman äänen löytäminen suhteessa häneen on ollut myös merkittävä osa taiteilijaidentiteettini kehitystä. Opinnäytetyön viimeisessä kappaleessa avaan tällä hetkellä itselleni merkitykselliseltä tuntuvia teemoja. Puhun näyttelemisestä välittämisen taiteena sekä syvästi ruumiillisesti tuntuvana lajina, jonka toivon sisältävän tilan myös jumalan ilmentymiselle. Kuron reittiäni kohti omaa totuuttani ja pohdin, mikä on itselleni todellista haavoittuvuutta. Puhun leikistä ja nautinnosta työskentelyni kantavina arvoina sekä käsitän näyttelemisen hetkeä Scott Millerin Eitietämisen tilan kautta. Pohdin kehollista tilaa, josta näytteleminen alkaa, ja haaveilen oman syvän ruumiillisen femiiniinisyyteni ulos näyttelemisestä kameralle.