Suuri huojunta : kuinka kirjallinen kohtaa kuvallisen luennassani Jon Fossen Septologia-romaanista?
Pysyvä osoite
Verkkojulkaisu
Tiivistelmä
Keskityn tutkielmassani omaan luentaani kirjailija Jon Fossen Septologia-romaanista (2019–21). Fossen toisteinen ja messuava teksti luo kokemuksen huojunnantunteesta, mikä palvelee myös romaanin unenomaista kuvausta päähenkilön, taidemaalari Aslen tajunnanvirrasta. Lähes vuoden mittaiselle ajalle levittyvässä luennassani olen tarkkaillut, mitä romaaniin pysähtyminen, siinä vaeltelu ja kronologisen lukusuunnan hylkääminen tekee sen hahmottumiselle, ja millaisia ajatuksellisia tiloja se synnyttää. Kysyn, kuinka kirjallinen kohtaa kuvallisen tekstissä. Hahmottelen lukijuuttani Jacques Derridan dekonstruoivan lukemisen avulla. Derridan mukaan tekstin ja lukijan välillä vallitsee symbioosi, jossa kumpikin asettuu osaksi toista. Teksti on lukijan kautta ikuisessa purkautumisen ja uudelleenrakentumisen kehässä, dekonstruktiossa. Lukija heijastaa tekstiin omaa muuttuvaista itseään. Näin jokainen teksti on paitsi ainutlaatuinen, myös jokaisella lukukerralla uudistuva. Lukijuuteni kautta lähestyn ’minää’ paitsi romaanin kertojan ja kielelle annettujen merkitysten henkilökohtaisuuden, myös oman kirjoittamiseni kautta. Minän näkyväksi tekeminen tekstissä ei ole helppoa tai mukavaa. Niinpä käsillä on myös minän kirjoitusharjoitus. Taustoitan tutkielmaa selvittämällä lyhyesti kielen ja kuvan suhteen historiaa. Vastakkainasettelusta ja järjestelmällisestä määrittelystä on erityisesti 1900-luvun jälkipuolella siirrytty hämärärajaisempaan ajatteluun, jossa eri taiteenlajit omaksuvat toisiinsa perinteisesti liitettyjä piirteitä liukuen kohti toisiaan. Lukiessani Septologiaa tarkastelen erityisesti, millaisia vaikutuksia kuvataiteilijalla, erityisesti maalarilla, voi romaanin päähenkilönä olla, ja mitä yhtäläisyyksiä maalauksella ja tekstillä mahdollisesti on. Pohdin myös kirjailijan tekstistä luomaa valoa, jonka käsittelyssä ammennan Johann Wolfgang von Goethen Väriopissa esiintyvistä havainnoista värin subjektiivisuudesta sekä värin ja valon suhteesta. Derridan dekonstruktiivinen käsitetyökalu différance kulkee mukanani erityisesti lukiessa syntyvän tilallisuuden kokemuksen erittelyssä. Määritelmiä pakeneva différance kuvaa kielen itseään jatkuvasti uudelleensynnyttävää prosessia, jossa kielen käyttäjät, kirjoittaja ja lukija ovat alituiseen myöhässä merkeille (sanoille) annettujen merkitysten eläessä ja muuttuessa. Niin teksti kuin sen lukeminen viivyttyvät tai lykkääntyvät; kumpikin on rihmastoinen ja kerrostuva kokoelma jälkiä siitä, mitä on tarkoitettu luettavaksi. Tutkielma on derridalaisittain kaikkien tekstien tavoin huojuva kokoelma kerrostuvia ja muotoaan muuttavia ajatuksia. Yhdessä ajassa tehdyt havainnot ovat muuttuneet jo tekstiin asetettaessa, ja siitä lähtien jokaisella lukukerralla.