Kaiken takana hiljaisuus

Abstract

Kirjoittamisessani etsin toistuvasti vastausta kysymykseen, miten kirjoittaa esiin sellaista, joka tuntuu painavalta ilmaista, mahdottomalta kuvata ja ymmärtää. Tämä opinnäyte on viimeisin yritykseni sanoittaa se, mikä pakenee sanoja, käsittää käsittämätön. Samalla se on avoin kysymys, kuinka jatkaa kirjoittamista uhanalaisina aikoina: miten sekä surra että taistella, muistaa että luopua, elää että säilyttää, yhä uudelleen ja samanaikaisesti.

Opinnäytteen Luku 0 (Uhanala: eräs runosto) sisältää katkelmia samaa työnimeä kantavasta runokäsikirjoituksesta. Runostossa ekologiset ja henkilökohtaiset kysymykset yhteyden etsimisestä, säröilystä ja säilyttämisestä limittyvät yhden hauraan maailman sirpaleiseksi kuvaelmaksi. Se on yritykseni kirjoittaa maallisen, merellisen ja taivaallisen elämän vaarantuminen, hetken katoavaisuus ja luopumisen vääjäämättömyys käsityskykyyni mahtuvaksi suruksi. Samalla Uhanala on työn eräänlainen etuliite, yksi mahdollinen lukuohje: ehdotan sen tulkitsemista teoreettisempien tekstien merkitysmaailmoja täydentävinä lyyrisinä tienviittoina tai tihenevää kirjoitusta edeltävinä merkkeinä, kuin ensijälkinä lumessa. Luku 0 on tästä syystä sivunumeroitu erikseen, roomalaisin numeroin.

Ensimmäinen luku Puhetta tekstin edellä avaa tutkimuskysymysteni taustoja ja niihin liittyviä haasteita. Samalla kartoitan sitä merkitysmaisemaa, jonka läpi kirjoittamiseni on kulkenut, usein eksyksissä, päätyäkseen taiteellisen kysymykseni äärelle. Näiltä poluilta etsin syitä pysyä toiveikkaana, ajatella kirjoittamalla silloinkin, kun pahoin pelkään, etten osaa.

Luku II: Spektrapoeisis on saanut nimensä näkymättömältä ja hiljaiselta kieleltä, jota toisinaan kutsun aaveiden poetiikaksi. Ruumiin ja maiseman aaveet kummittelevat tuhon ja kadotuksen jäljillä, kielen aaveet rivien väleissä ja käsityskyvyn reunamilla. Luku kertoo, miten aaveet poikkeavat hirviöistä, aaveiden kanssa kirjoittamisesta (tehtävä, joka osoittautuu työn aikana haastavaksi) ja siitä, kun aaveet päättävät kirjoittautua näkyviin. Luku III: Katoaminen puolestaan valottaa näkymättömyyden hyötypuolia, katoavaisuuden materiaalisuutta ja läpinäkyvyyden etiikkaa. Se kuvaa myös erään taideinstituution epäedullisia tuotantosuhteita, jotka johtivat mainittuja aiheita pohtivan näyttelyn aavemaiseen katoamiseen.

Opinnäytteen neljäs luku Kevään taivainen äänettömyys on polveileva lyyrinen essee, jossa tarkastelen apofaattisuutta kielen yrityksenä osoittaa kohti nimeämätöntä poissaolevaa ja päästä siten lähimmäksi tuntematonta aluetta kielen takana ja ulottumattomissa. Apofaattisella poetiikalla on pitkä filosofinen ja kaunokirjallinen historiansa, jonka viitoittamana tämä essee polveilee kohti animistista maailmankatsomusta ja katoavaisen maailman hiljaista, uhanalaista ja aavemaista poetiikkaa.

Luvussa V: Tähtikartta ehdotan, että juuri luopuessaan valmiin maailman vaatimuksesta fragmentin poetiikka tekee mahdolliseksi kertoa osoittamatta kohti, kuvitella enemmän ja kirjoittaa pirstaloituvat maailmamme kokonaisemmin.

Viimeisessä luvussa palaan vielä aivan lyhyesti kysymykseen aaveista, hirviöistä ja niiden kanssa kirjoittamisesta.