Epävakaa, romanttinen, käsittämätön : lähestymisiä itsemurhaan nykynäytelmässä

Abstract

Tässä opinnäytteessä tarkastelen, miten itsemurha toimii nykynäytelmässä dramaturgisena, kommunikatiivisena ja representatiivisena ilmiönä. Työ rakentuu kolmesta erillisestä esseestä, joissa analysoin ensisijaisesti kolmea nykynäytelmää: Sarah Kanen 4.48 Psychosista, Tuomas Timosen Meganin tarinaa ja Alice Birchin Erään itsemurhan anatomiaa. Hyödynnän muun muassa filosofian ja teatterin- ja kirjallisuudentutkimuksen huomioita itsemurhasta, traumasta, tragediasta ja postdraamallisesta.

Ensimmäisessä esseessä käsittelen itsemurhaa dramaturgiana. Tarkastelujeni pohjalta ehdotan, että nykynäytelmissä itsemurha ei toimi perinteisen tragedian mukaisena juonen päättävänä tapahtumana, vaan voimana, joka järjestää koko teoksen muodon. Analysoimissani näytelmissä itsemurha ilmenee keskeytyksenä, maailmaa määrittävänä tilana tai rakenteellisena olosuhteena. Tämä essee myös taustoittaa lyhyesti näytelmät, jotka olen valinnut käsittelyyn.

Toisessa esseessä tarkastelen itsemurhaa kommunikaationa. Hyödynnän itsemurhakirjettä teoreettisena viitekehyksenä ja esitän, että itsemurha ei tuota vakaata tai yksiselitteistä viestiä. Sen sijaan se käynnistää merkityksen kierron ja pakottaa ympäröivän yhteisön tulkintaan ilman mahdollisuutta lopulliseen ymmärrykseen. Itsemurha toimii näin performatiivisena eleenä, joka muuttaa tilanteen niille, jotka jäävät.

Kolmannessa esseessä analysoin itsemurhan representaatiota ja erityisesti sen estetisoitumista kauneuden ja katseen ilmiöiden kautta. Erittelen, miten kulttuurinen kuvasto muokkaa itsemurhan esittämisen tapoja ja miten näytelmät joko toistavat tai purkavat näitä malleja. Käsittelen ensisijaisesti omia näytelmätekstejäni, jotta pääsen paremmin käsiksi kirjoittajan motiiveihin ja pyrkimyksiin. Kolmas essee on edeltäviä henkilökohtaisempi ja vapaamuotoisempi: pyrin hahmottamaan, miten omat kokemukseni itsemurhasta ovat vaikuttaneet siihen, millaisia näytelmiä kirjoitan.

Opinnäytteen kirjallisen osion keskeinen johtopäätös on, että itsemurha nykynäytelmässä ei ole yksittäinen teko tai selitettävä tapahtuma, vaan monitasoinen dramaturginen voima, joka vaikuttaa samanaikaisesti muotoon, kieleen ja sisältöön. Erityisesti ajatus näiden osa-alueiden erottamattomuudesta nousee työn keskeiseksi havainnoksi ja hedelmäksi, jota kantaa kirjoittajana jatkossa. Lisäksi ajattelen, että tämä työ osallistuu keskusteluun nykynäytelmän kyvystä käsitellä kokemuksia, jotka vastustavat kerronnallista johdonmukaisuutta sekä sulkeumaa.