Tuntemisen ongelma : minuuden romahduksen pelko ja toivo : huokoinen abjekti historiallisen ja teknologisen mediaation kaikupohjana kelluvien merkkien lavalla
Pysyvä osoite
Verkkojulkaisu
Tiivistelmä
Kuvailen tässä opinnäytteessä kahden tekemäni esityksen teosprosessia henkilökohtaisesta teoreettiseen ja konkreettiseen. Keskeisenä yhteisenä nimittäjänä teosten lavallistamiselle on tuntemisen ongelma kulttuurisena ja aistillisesti monimerkityksellisenä ilmiönä.
Esitän näyttämön paikkana, jossa merkitykset voivat murtua, olla liikkeessä riippumatta merkityksenannon pakosta, joka dominoi ulkoista ja sisäistä järjestystä, lavaa ja kehollisen kokemuksen jäsentymistä.
Kirjoitan opinnäytteeni alaotsikossa minuuden romahtamisen pelosta ja toivosta. Tämä liittyy abjektin käsitteeseen ja hysteriaan kielellisenä ilmiönä. Käsittelen abjektia ranskalaisen psykoanalyytikon Julia Kristevan mukaan subjektin muodostumiselle välttämättömänä, mutta myös sen yhtenäisyyttä uhkaavana tekijänä. Sidon näitä teemoja postdramaattisen teatterin kehykseen, kuten Hans-Thies Lehmann on kuvannut sitä kirjassaan Postdramatic Theatre. Tämän lisäksi tarjoan Leo Murrayn semioottista lukutapaa laajentavan näkökulman Artaudilaisen teatterin suhteesta ääneen Mladen Ovadijan artikkelin kautta.
Annan lukijalle konkreettisen esimerkin nykyteatterista ja sen suhteesta kielen ja minuuden suhteeseen Ntamon julkaiseman E.L. Karhun näytelmän tekstin, Eriopiksen katkelmien muodossa. Pohdin sen antamia suhteita tekstin, lavan ja niiden ulkopuolella olevan maailman, kulttuurihistorian ja median, väliseen merkkien virtaukseen, peilaten sitä vuotavaan subjektiin Dodie Bellamyn kirjallisuudessa.
Osioissa Teksti ja Esitysten kuvaukset avaan teosprosessia kielellisestä ja lavallisesta näkökulmasta kokonaistaideteoksena, jonka kaikki osat ovat keskenään yhtä tärkeitä. Henkilökohtaisen siirtyminen lavalle teosprosessin käyttövoimana vertautuu Walter Benjaminin ajatukseen maailmanpuistosta. Käytän tekstissäni paljon anekdootteja, jotka tekevät tekstistä humoristista ja jutustelevaa, etäännyttäen sitä akateemisesta kirjoittamisesta. Myös työryhmälähtöiset prosessit etenkin Teo Ala-Ruonan kanssa tehtyjen teosten tiimoilta saavat oman osionsa.
Kirjallisen osuuden viimeinen kappale, Sisäinen emigraatio sisältää yhteenvedon kaltaisen lisäksi myös projisioita tulevaisuuteen sekä teoreettisia lähtöjä. Pohdin sisäisen liikkeen merkitystä absoluutin ja yhteiskunnan näkökulmista Svetlana Alexijevichin ja Julian Jaynesin ajatusten parissa ja laajennan draaman jälkeisen teatterin kehystä Beckettiläisestä näkökulmasta.