Vähemmän on enemmän - vai onko?
Pysyvä osoite
Verkkojulkaisu
Tiivistelmä
Opinnäytetyössäni käsittelen väitettä less is more suom. vähemmän on enemmän. Kun näyttelin Oulun kaupunginteatterilla nuorena lapsinäyttelijänä, sain kuulla kyseisen ohjeen ohjaaja Heta Haanperältä. Kuvittelin, että olin saanut huijauskoodin näyttelemiseen ja kaikki, mitä tein, tuli toteuttaa ajatuksella vähemmän on enemmän. Neljä vuotta myöhemmin eräs toinen ohjaaja kehotti minua antamaan enemmän. Tämä sekoitti ajatusmaailmani aivan täysin. Kysyin mielessäni, miten voin antaa enemmän. Eikö nimenomaan vähemmän ollut enemmän? Olen itse vuosien saatossa huomannut muutoksia ajatuksiini tähän liittyen. Olen kamppailut less is more -ohjeen kanssa, koska en ole aivan varma, olenko ikinä sitä ymmärtänyt oikeasti. Huomasin luoneeni itselleni lukkoja, joihin minulla ei ollut avaimia, koska mietin: ”Tee vähemmän, niin se on parempi”. Tässä opinnäytteessä en etsi suoria vastauksia, vaan avaavia ajatuksia, jotka auttavat itseäni näyttelijänä. Pohdin, mitä väite vähemmän on enemmän tarkoittaa minulle omassa näyttelijäntyössäni ja millaiseksi sen merkitys on minulle muotoutunut. Tuon esiin kokemuksiani oman näyttelijäntaipaleeni varrelta nuorena sekä kokemuksia ajastani teatterikorkeakoulussa ja kursseilta, joihin olen osallistunut. Peilaan käsityksiäni mm. Keith Johnstonen ja Stella Adlerin ajatteluun. Opinnäytetyöni sisältää myös osion, jossa haastattelen kolmea eri taiteilijaa alaltani: ohjaaja Heta Haanperää, näyttelijä-käsikirjoittaja Kari Ketosta ja näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Jani Volasta. Minua kiinnosti tietää, miten he suhtautuvat väitteeseen vähemmän on enemmän ja mitä ajatuksia se heissä herättää. Halusin keskustella Heta Haanperän kanssa tilanteesta, jossa hän oli ohjeistanut minua ollessani lapsinäyttelijä. Hän arveli toivoneensa minun seuraavan näyttämön tapahtumia toisia näyttelijäitä kuunnellen. Kysyessäni Kari Ketoselta, mitä vähemmän on enemmän -ajatus voisi hänelle tarkoittaa, hän tulkitsi sen liittyvän siihen, että karsii näyttelemisestä epäolennaisen pois ja keskittyy siihen, mitä kohtauksessa tapahtuu ja mikä tukee sitä. Ketonen perusteli ajatustaan sillä, että hänen havaintonsa mukaan aloitteleville näyttelijöille voi käydä niin, että heille tulee tarve tuottaa jotakin, joka on mielenkiintoista. Tällöin he usein päätyvät tuottamaan jotakin sellaista, joka ei tue sitä, mitä kohtauksessa tapahtuu. Jani Volanen otti asiaan historiallisen näkökulman ja arvioi, että sanontaa on alettu viljelemään aikojen saatossa hillitsemään näyttelemistä aloittelevien helmasyntiä tai väärinkäsitystä siitä, että näyttelemisessä on automaattisesti kysymys liioittelemisesta. Yli sata vuotta sitten liioittelu on saattanut joissakin tilanteissa pitää paikkansa, kun kaikki näytteleminen on tapahtunut teattereissa tai toreilla, ja asiat on pitänyt vääntää rautalangasta, jotta taiteeseen tottumatonkin ymmärtää.
Laajensin kaikkien haastateltavieni kanssa keskustelua ammattinäyttelemisen kysymyksiin. Haastatteluvastauksissa korostui se, että vähemmän on enemmän -väite on aina tilannesidonnainen. Joskus esityksen tyylilaji tai esityspaikka vaativat liioittelua tai päinvastoin. Intiimi tila ja kameratyö yleensä toimii fyysisesti pienin elein, vaikka tunnetila ja lataus voi olla suuri. Haastatteluiden keskeistä antia minulle olivat pohdinnat siitä, miten tärkeää on uskaltaa antautua näyttelemään - riippumatta tyylilajista tai paikasta - ja miettiä, mitä kohtauksessa tapahtuu repliikkien välillä. Näyttelijäntyössä on hyvä muistaa se, että ihminen ei kulje huoneessa suunnitellen sanovansa jotakin, vaan hän reagoi tapahtumiin ja siitä syntyy tarve sanoa jotakin. Kirjoitan taiteellisesta opinnäytteestäni, joka oli koko illan improvisoitu näytelmä. Siinä kiteytyi moni näyttelijäntyöllinen asia, jota haastatteluissa ja kirjallisuudessakin nousi esiin. Näytellessäni minua auttoi, kun suuntasin huomioni vastanäyttelijöihin ja luotin kontaktiin heidän kanssaan, reagoin heidän impulsseihinsa ja omiini sekä sitouduin tilanteeseen. Tällöin fokukseni oli oikeassa paikassa, eikä minun tarvinnut miettiä, mikä on vähemmän tai enemmän. Aikani Teatterikorkeakoulussa on muovannut minusta monipuolisen ja rohkeamman näyttelijän ja suhtaudun näyttelemiseen jälleen kerran sillä samalla leikinomaisella fiiliksellä mikä minulla oli, kun olin lapsi ja se tuo minulle suurta iloa. Uskallan olla, enkä ole niin kriittinen tekemiselleni, sillä muutos on jatkuvaa ja kehityn koko ajan. On hienoa huomata, että se ensirakkaus minkä koin nuorena poikana teatteria kohtaan ei koskaan kuollut. Toivon, että se pysyisi aina sellaisena.