Pizzaläheteistä, näyttelemisestä ja rakkaudesta: Ajatuksia ryhmästä näyttelijäntaiteen koulutuksessa

Abstract

Sain lahjan. Oman näyttelijäntaiteen vuosikurssini. Joka kerta, kun minulta on kysytty, millainen vuosikurssi miellä on ollut, olen vastannut että ”Aivan ihana! Uskomaton!”. Tämä on kiitoskirje. Tämä on nostalgiamatka. Tämä on luopumisprosessi ja osoitus siitä, että osaamistavoitteet on saavutettu. Olemme nimenneet näyttelijäntaiteen vuosikurssimme Pizzaläheteiksi. Nimi on syntynyt siitä, kun professorimme Elina Knihtilä vertasi näyttelijää Pizzalähetiksi. Ketään ei kiinnosta, kuka pizzan tuo ovelle, vaan tilaaja haluaa nimenomaan tilaamansa pizzan. Ajatus on peräisin Milo Raun esityksestä La Leprise. Pizzaläheteistä, näyttelemisestä ja rakkaudesta pohtii Pizzalähettien kautta, millaiset asiat ovat mahdollisesti edistämässä toimivan opiskeluryhmän syntyä ja millaisia vaikutuksia toimivalla ryhmällä on ollut omissa näyttelijäntaiteen opinnoissani. Olen kirjoittanut opinnäytteeni pääosin omien ajastusteni, pohdintojeni ja mielipiteitteni kautta. Lähteinäni olen käyttänyt Olka Horilan opinnäytetyötä Meidän luokka (1999), Anu Koskisen väitöskirjaa Tunnetiloissa (2013) sekä jonkin verran sosiaalipsykologian kirjallisuutta. Johdannossa avaan hiukan historiaani ryhmistä, annan lukijalle pienen lukuohjeen ja kehun näyttelijäntaiteen vuosikurssiani. Toisessa luvussa kirjoitan yleisellä tasolla ryhmästä ja ryhmän kehitysvaiheista sekä kuvaan oman ryhmämme kehitysvaiheita tiettyjen opiskeluvaiheiden kautta. Pohdin, millaiset asiat vaikuttavat toimivan ryhmän syntymiseen, miten ryhmässä tasapainotella erilaisten prosessien kanssa sekä millainen on mielestäni toimiva ja turvallinen ryhmä, ja millaista sellaisessa on työskennellä. Ensimmäisessä luvussa kirjoitan myös ryhmän sisäisistä rooleista, käyn läpi omia roolejani sekä luettelen ryhmiä, joita on muodostunut vuosikurssimme sisälle. Kolmannessa luvussa kirjoitan kolmesta kouluaikaisesta projektista ja vaihto-opiskelustani Islannissa sekä kuvaan niiden kautta syntyneitä pohdintoja. Tässä luvussa käyn muun muassa läpi, miten olemme vuosikurssina päässeet vaikeuksista voittoon, minkä tyyppistä yksinäisyyttä olen kokenut, millaista yhteistyö näyttämöllä voi olla ja miten ryhmästä itsenäistymiseni on lähtenyt käyntiin. Lisäksi sivuan omaa opintojenaikaista uupumustani. Neljännessä luvussa pohdin ystävyyden merkitystä ja roolia näyttelijänä työskentelemisessä, kirjoitan alan herättämästä kilpailusta ja kateudesta, hiukan ihastumisesta ja ylpeydestä, jota kannan vuosikurssiani kohtaa. Viimeisessä luvussa pohdin vielä turvallisen tilan periaatteiden soveltumista näyttelijäntaiteen opintoihin, ja teen ehdotuksesta tuoda rohkean tilan diskurssia turvallisen tilan rinnalle. Loppu on omistettu Pizzaläheteille, kurssitovereilleni. Kirjallinen opinnäytteeni ei ole vastaus ongelmiin tai opas oikeastaan mihinkään. Se on kummunnut omista tarpeistani purkaa viisivuotista prosessia ja saada pohdintojani konkreettiseen muotoon. Toivon, että opinnäytteeni voi kuitenkin toimia ajatusten herättäjänä ja keskusteluun kannustavana kirjoituksena. Olen halunnut myös tallettaa muistoja omasta vuosikurssistamme, koska tämä ryhmä, jonka kanssa olen saanut jakaa opiskeluaikani tässä laitoksessa, on onnistunut vaikuttamaan minuun tavoilla, joista olen loputtoman kiitollinen.