tulokset
Rajaa hakua
Taju
Taju on Taideyliopiston avoin julkaisuarkisto. Arkistoon tallennetaan Taideyliopistossa tuotettua kokotekstiaineistoa kuten väitöksiä, opinnäytetöitä, taiteellista tutkimusta, tieteellisten artikkeleiden rinnakkaistallenteita, julkaisusarjoja, oppimateriaaleja sekä digitoituja nuotteja, äänitteitä ja konserttitallenteita. Osa aineistosta on vapaasti saatavissa (Open Access) ja osa on käytettävissä vain kirjaston Taju-työasemilla. Jotkin aineistot ovat myös käytettävissä Taideyliopiston tunnuksilla.
Kokoelmat
- Aineistot ovat käytettävissä vain kirjaston Taju-työasemilla.
- Aineistot ovat käytettävissä Taideyliopiston tunnuksilla kirjautuneille.
- Aineistot ovat käytettävissä vain kirjaston Taju-työasemilla.
- Aineistot ovat käytettävissä Taideyliopiston tunnuksilla kirjautuneille.
- Aineistot ovat käytettävissä vain kirjaston Taju-työasemilla.
Viimeksi tallennetut
- Spaces of Simultaneity : Crip time as choreographic strategy and disorientation to collective experience
Acta Scenica : 68 (Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2026)“Samanaikaisuuden tilat” on käsite, joka on kehitetty käytännön kautta väitöstutkimuksessa All late, all babe. All late, all babe on taiteellinen tutkimus, joka tarkastelee vammaisaktivismin piirissä kehitettyä “crip time” – käsitettä (suomeksi rampa-aika) koreografisena strategiana , sekä sen haasteita ja mahdollisuuksia yhdessäolon kokemukselle esitystilanteissa. Tutkimuksen alussa käsiteltiin tilaa ja aikaa crip-näkökulmasta, mutta COVID-pandemian vaikutuksesta projekti keskittyi erityisesti aikaan. Pandemia häiritsi ajallisia rutiineja ylipäätään ja sai minut henkilökohtaisesti tietoisemmaksi omista ajallisista erityispiirteistäni ja tarpeistani. Tämä herätti taiteellisen uteliaisuuteni niihin energioihin ja resursseihin, joita ajan jakaminen vaatii ja mitä sen jakaminen voi mahdollistaa. Crip time on vaikuttanut aktivistiseen, teoreettiseen ja taiteelliseen työhön viimeisten neljän vuosikymmenen ajan. Taiteellisena näkökulmana sitä ovat tutkineet useat nykykoreografit, kuten Michael Turinsky, Raquel Meseguer Zafe ja Angela Alves levon estetiikan kautta (aesthetics of rest) sekä monet crip-taiteilijat kehittäessään saavutettavia työskentelyprosesseja. Koska minua toisaalta kiinnostaa crip time ajan käsitteenä, joka sisältää mutta ylittää levon politiikan, ja toisaalta pohtia sen vaikutuksia tanssin tuotantoon ja esittämiseen, keskityin projektissa moninaisten ja samanaikaisten ajan kokemusten tutkimiseen. Tavoitteena oli kehittää uusia malleja koreografiselle praktiikalle, joka kuuntelee radikaalisti niin projektiin osallistuneiden kuin yleisön jäsentenkin vammaiskehojen ja -mielien moninaisia ajallisuuksia. Luodessani koreografisia tiloja, jotka voivat kannatella rinnakkaisia ajallisuuksia, keskeiseksi kysymykseksi nousi: Kuinka jakaa aikaa, jos emme voi jakaa aikaa? All late, all babe noudatti konstruktivistista lähestymistapaa. Koreografisten ”tehtäväkäsikirjoitusten” (scores) suunnittelu oli menetelmä, jolla muokattiin yhtä tai useampaa ajallisen rutiinin ja konvention osa-aluetta harjoituksissa ja esitystilanteissa. Erottamalla toisistaan ”samanaikaisuuden”, jossa eri ajallisuudet kulkevat yksinkertaisesti rinnakkain ja ”Samanaikaisuuden”, jossa kontakti on mahdollista rinnakkaiselona, tutkimuksessa luotiin Samanaikaisuuden tiloja, jotka perus-tuivat tutkimustuloksina syntyneisiin tehtäväkäsikirjoituksiin. Samalla tutkimme työryhmäni kanssa näiden muutosten vaikutuksia ajan kokemukseen ja yhdessäolon tunteeseen. Näiden kokemusten tallentamiseksi tein haastatteluja ja loimme yhdessä taiteellisia kirjoitusharjoituksia. Haastattelut ja kirjoitukset tekivät koreografisten tilanteiden affektiiviset lataukset näkyviksi ja muuttuivat taiteellisiksi menetelmiksi, jotka loivat ”sanojen tekstuureja” liikkeen tekstuurien rinnalle. Samanaikaisuuden tilojen käsitteessä, jota pidän tämän tutkimuksen keskeisenä löytönä, mielialat (moods) ovat olennaisia pehmeänä pääsynä aikaan. Musiikki ja ääni toimivat työkaluina näiden mielialojen kanssa työskentelemiseen. Samanaikaisuuden tilojen kautta aika ei muodostu esteeksi. Sen sijaan aika on mahdollista nähdä kehkeytyvinä prosesseina, jotka eivät ole pelkästään hitaampia tai vähemmän intensiivisiä, vaan toistuvia, epäjatkuvia, ei-kliimaksisia, spekulatiivisia. Ne perustuvat käsitykseen ei-yhdessäolosta tai yhteyden etäisyydestä (access distance) ja tukeutuvat sattumanvaraisuuteen yhdessäolon periaatteena. Tutkimuksessa kosketusta käytetään työkaluna, jolla samanaikaisuuden tilojen hienovaraiset, ympäröivät ominaisuudet tehdään havaittaviksi. Vaikka Samanaikaisuuden tilat laajentavat koreografin roolia organi-sointiin liittyviin kysymyksiin, niitä ei voida pelkistää ainoastaan tuotannollisiksi kysymyksiksi. Ne muuttavat taiteellista ilmaisua “saavutettavuuden estetiikan” (Aesthetics of Access; Graeae) käsitteen mukaisesti: normatiivisten aikajanojen välttämisestä tulee vastavuoroisen neuvottelun, yksilöllisten rajojen asettamisen, syklisyyden ja syvän kuuntelemisen muoto. Ne vaativat jatkuvaa hoivaavaa koreografista praktiikkaa, joka virittyy sekä ilmaistuihin että esiin nouseviin ajallisiin tarpeisiin.“Spaces of Simultaneity” is a concept developed through practice in the doctoral research project All late, all babe. All late, all babe is an artistic research that explores “crip time” – a concept developed within crip activist contexts – as a choreographic strategy, investigating its challenges and potentials for the experience of togetherness in performative situations. After dealing with space, as well as time, from a crip perspective at the beginning of the research, the project focused on time under the impression of the COVID pandemic, which disrupted temporal routines in general and made me personally more aware of my temporal particularities and needs. An artistic curiosity was sparked for energies, temporal resources, and the potential of sharing time. Crip time has informed activist, theoretical, and artistic work over the past four decades. As an artistic lens, it has been explored by diverse contemporary choreographers such as Michael Turinsky, Raquel Meseguer Zafe and Angela Alves in the “aesthetics of rest”, and many crip artists in the installation of accessible work processes. Building upon an interest in crip time as a concept of time that includes yet goes beyond the politics of rest, and wondering about its effects on the pro-duction and presentation of dance, I focused the project towards the exploration of multiple, simultaneous temporalities. The objective was to develop new patterns for choreographic practice that radically listen to the diverse temporal scopes of crip bodies and minds, of project participants and audience members. Creating choreographic spaces that can host multiple temporalities, the central question became: How to share time if we cannot share time? All late, all babe followed a constructivist approach. The design of choreographic scores was the method used to modify one or more aspects of the temporal routines and conventions in rehearsals and per-formative situations. Differentiating “simultaneity”, a situation in which different temporalities simply run parallel, from “Simultaneity”, a co-existence in which contact is possible, the research created spaces of Simultaneity relying on the scores as research results. In parallel, a group of collaborators and I investigated their effects on our sense of time and togetherness. To capture these experiences, I conducted inter-views and created artistic writing exercises. By making the affective charges of choreographic situations available, the interviews and writings became artistic methods, creating “textures of words” alongside the textures in movement. Moods, as a soft access to time, are essential to the concept of spaces of Simultaneity, which I consider the central finding of this study. Music and sound serve as tools to work with those moods. Spaces of Simultaneity avoid treating time as an obstacle and instead conceive of it as emerging timelines that are not only slower or less intense but also repetitive, non-continuous, non-climactic, and speculative. They rest on an understanding of non-togetherness, or “access distance”, and rely on coincidences as a principle of togetherness. In the study, touch is used as a tool to make the subtle, ambient qualities of spaces of Simultaneity perceivable. As much as spaces of Simultaneity expand the role of the choreographer to organizational questions, they cannot be reduced to matters of production. They change artistic expression along the lines of the concept of the “aesthetics of access” (Graeae) by turning the gesture of avoiding chrononormative timelines into a form of mutual negotiation, individual boundaries, going in circles, and deep listening. They require a continuous choreographic practice of care, attuned to both stated and emerging temporal needs.“Rum av samtidighet” är ett begrepp som har utvecklats genom praktik i doktorandforskningsprojektet All late, all babe. All late, all babe är en konstnärlig forskning som undersöker begreppet “crip time” som utvecklats inom funktionshinderaktivismen som en koreografisk strategi och dess utmaningar och möjligheter för erfarenheten av samvaro i föreställningssituationer. I början av forskningen behandlades rum och tid ur ett crip-perspektiv, men till följd av covid-pandemin kom projektet särskilt att fokusera på tiden. Pandemin störde tidsliga rutiner överlag och gjorde mig personligen mer medveten om mina egna tidsmässiga särdrag och behov. Detta väckte min konstnärliga nyfikenhet på de energier och resurser som delandet av tid kräver och vad delandet av tid kan möjliggöra. Crip time har påverkat det aktivistiska, teoretiska och konstnärliga arbetet under de senaste fyra decennierna. Flera samtida koreografer har undersökt detta som ett konstnärligt perspektiv, såsom Michael Turinsky, Raquel Meseguer Zafe och Angela Alves genom vilans estetik (aesthetics of rest) samt många crip-konstnärer i deras utveckling av tillgängliga arbetsprocesser. Eftersom jag å ena sidan är intresse-rad av crip time som ett tidsbegrepp som innefattar men går utöver vilans politik, och å andra sidan vill reflektera över dess konsekvenser för dansens produktion och framförande, fokuserade jag i projektet på att undersöka mångfacetterade och samtidiga temporaliteter. Målet var att utveckla nya modeller för en koreografisk praktik som radikalt lyss-nar till de mångskiftande temporaliteterna i kroppar och sinnen hos per-soner med funktionsnedsättning, både bland projektets deltagare och i publiken. När jag skapade koreografiska rum som kan bära parallella temporaliteter växte en central fråga fram: Hur ska vi fördela tiden om vi inte kan dela på tiden? All late, all babe följde ett konstruktivistiskt tillvägagångssätt. Utformningen av de koreografiska ”uppgiftsmanusen” (scores) var en metod för att bearbeta ett eller flera delområden av den tidsmässiga rutinen och konventionen i repetitionerna och föreställningarna. Genom att differentiera “samtidighet”, en situation där olika temporaliteter helt enkelt löper parallellt, från “Samtidighet”, en samexistens där kontakt är möjlig, skapade forskningen rum av Samtidighet som förlitar sig på uppgiftsmanusen som forskningsresultat. Samtidigt undersökte jag tillsammans med min arbetsgrupp hur dessa förändringar påverkade upplevelsen av tid och känslan av samvaro. För att dokumentera dessa erfarenheter gjorde jag intervjuer och vi skapade tillsammans konstnärliga skrivövningar. Intervjuerna och texterna synliggjorde de affektiva laddningarna i de koreografiska situationerna och förvandlades till konstnärliga metoder som skapade ”ordens texturer” vid sidan av rörelsens texturer. I begreppet rum av Samtidighet, som jag betraktar som det centrala fyndet i denna forskning, är sinnesstämningar (moods) avgörande som en mjuk ingång till tiden. Musik/ljud fungerade som verktyg för att arbeta med dessa sinnesstämningar. Genom rum av samtidighet blir tiden inte ett hinder. Snarare kan tiden förstås som framväxande processer som inte bara är långsammare eller mindre intensiva, utan repetitiva, diskontinuerliga, utan klimax och spekulativa. De bygger på en uppfattning om icke-samvaro eller tillgänglighetsavstånd (access distance) och vilar på slumpmässighet som en princip för samvaro. I studien används beröring som ett verktyg för att göra de subtila, omgivande egenskaperna hos rum av Samtidighet uppenbara. Även om rum av Samtidighet utvidgar koreografens roll till frågor som rör organisering, kan de inte reduceras enbart till produktionsfrågor. De omformar det konstnärliga uttrycket i enlighet med begreppet ”tillgänglighetens estetik” (Aesthetics of Access, Graeae): att undvika normativa tidslinjer blir till en form av ömsesidig förhandling, individuellt gränssättande, cyklikalitet och djupt lyssnande. De kräver en kontinuerlig och omsorgsfull koreografisk praktik som är lyhörd både för uttalade och framväxande tidsmässiga behov. - Dance at Play! Artistic Inquiry into Improvisation-based Intra-active Dance Pedagogy in Early Childhood Education
Acta Scenica : 69 (Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2026)Tämä taiteellinen väitöstutkimus tarkastelee improvisaatioperustaista, yhteismuotoutuvaa eli intra-aktiivista tanssipedagogiikkaa suomalaisen varhaiskasvatuksen kontekstissa. Tutkimusta motivoi tavoite kehittää tanssikasvatuksen käytäntöjä varhaiskasvatuksen kehollisessa ja leikkiä painottavassa kokonaisuudessa sekä edistää taiteellisen tutkimuksen teoreettisia ja metodologisia lähestymistapoja. Tutkimus sijoittuu posthumanistiseen viitekehykseen. Tässä lähestymistavassa tanssi-improvisaatio näyttäytyy kehkeytyvänä ja suhteissa rakentuvana taiteellis-pedagogisena toimintana, jossa huomioidaan myös ei-inhimillisten toimijoiden läsnäolo. Tutkimus käynnistyi kenttätyöllä Helsingin kaupungin päiväkodissa yhteistyössä kolmen 3–7-vuotiaiden lasten ryhmän kanssa. Kenttätyössä tavoiteltiin kokonaisvaltaista kehollista kohtaamista, vastavuoroista yhdessäoloa sekä eettisen ja posthumanistisen ajattelun kytkeytymistä käytännön toimintaan. Yhteistyö päiväkodin kanssa kehittyi pitkäkestoiseksi kumppanuudeksi, joka jatkui läpi tutkimusprosessin. Tutkimuksen käytäntöjä sekä analyyttistä työskentelyä ohjasivat tarkkojen tutkimuskysymysten sijaan avoimet tutkimusehdotukset (propositiot), jotka tukivat prosessin kehkeytyvää ja yhteismuotoutuvaa luonnetta. Kenttätyön pohjalta syntyi tutkimuksen esitarkastettu taiteellinen osa Käännöksiä – Transpositions, jossa kenttätyön keskeiset oivallukset rakentuivat taiteellis-pedagogiseksi tapahtumaksi pandemian ja läheisen rakennustyömaan muovaamana. Tutkimus sijoittuu taiteellisen tutkimuksen kenttään ja kiinnittyy postkvalitatiiviseen viitekehykseen. Tämä on mahdollistanut kehkeytyvien ja kontekstiinsa sidoksissa olevien menetelmien kehittämisen kiinteänä osana taiteellis-pedagogista toimintaa. Tutkimus hahmottaa taiteellisen tutkimuksen luovana käännösprosessina, jossa liikutaan tanssin, puheen, piirtämisen ja kirjoittamisen välillä. Sommitelman (assemblage) käsitteen avulla pyritään hahmottamaan kasvatusta, tanssipedagogiikkaa ja taiteellista tutkimusta toisiinsa kietoutuneina käytäntöinä. Samalla haastetaan kasvatuksen ja tutkimuksen vakiintuneita hierarkioita ja rakennetaan uutta tietoa suhteissa rakentuvana prosessina. Tutkimuksen analyyttiset vaiheet toteutuivat diffraktiivisen luennan avulla, jossa teorioiden, tutkimusaineistojen ja taiteellis-pedagogisten käytäntöjen välille luotiin uusia yhteyksiä ja yhteismuotoutumisen mahdollisuuksia. Tällöin eri tutkimustoiminnat kietoutuivat toisiinsa ja muodostui toisiinsa vaikuttavia ja toisistaan vaikuttuvia tanssimisen–opettamisen–tutkimisen sekä kirjoittamisen–piirtämisen–ajattelemisen käytäntöjä. Nämä kehon kautta ja kehon kanssa toteutuvat praktiikat ovat keskeisiä tiedon rakentamisen tapoja tässä työssä. Tutkimus esittelee kanssa-tanssimisen yhteismuotoutuvan pedagogiikan keskeisenä lähestymistapana improvisaatiopohjaisessa tanssikasvatuksessa. Konkreettisena esimerkkinä se esittelee kahden tanssipedagogisen menetelmän metodologisen kytköksen, yhdistäen Metsästäjä–Keräilijän ja Kehollisen Kuuntelun kokonaisvaltaiseksi yhteismuotoutuvaksi lähestymistavaksi. Tämä kytkös mahdollistaa yhteisöllisen, jaetun taiteellispedagogisen prosessin ja haastaa perinteisiä kasvatuksen sekä tutkimuksen hierarkioita. Lisäksi tutkimuksen tuloksena syntyi tanssia ja piirtämistä kiinteästi yhdistäviä tanssipedagogisia menetelmiä, jotka voivat tukea tanssikasvatuksen inklusiivisisuutta, sekä toimia oppimisen, dokumentoinnin ja koreografisen työskentelyn tukena, tutkimuksen aikana syntynyttä Kuvakäsikirjoitusmenetelmää hyödyntäen. Tanssia ja piirtämistä yhdistävät lähestymistavat huipentuvat piirretyn viivan ja tanssin yhteismuotoutuvan suhteen tarkasteluun, mikä mahdollistaa lasten, materiaalien ja teorioiden yhteenkietoutumisen tutkivan tanssimisen ja piirtämisen prosessissa. Tämä tutkimus ehdottaa improvisaatioperustaisen, yhteismuotoutuvan tanssipedagogiikan integroimista olennaiseksi osaksi varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmia ja pedagogisia käytäntöjä. Tämä vahvistaisi tanssin ja kehollisuuden merkitystä kaikessa oppimisessa. Kun tanssi ymmärretään yhteisölliseksi ja suhteissa rakentuvaksi, kehkeytyväksi käytännöksi, tanssikasvatus muuntuu lapsia varten suunnitellusta toiminnasta lasten kanssa tapahtuvaksi prosessiksi. Tämä tutkimus tarjoaa käsitteellisiä ja käytännöllisiä välineitä yhteismuotoutuvan tanssipedagogiikan kehittämiseen varhaiskasvatuksessa sekä monenlaisissa kasvatuksen konteksteissa.This artistic doctoral research investigates improvisation-based, intra-active dance pedagogy within Finnish early childhood education and care (ECEC). It is driven by the aim of developing dance education practices that align with the embodied, play-based nature of ECEC, while also advancing theoretical and methodological approaches in artistic research. Grounded in a posthuman orientation, the study conceptualises dance improvisation as an emergent, relational practice that acknowledges the more/other-than-human dimensions of young children’s dancing. The research began with immersive fieldwork in a Helsinki City daycare centre, involving three groups of 3– to 7–year–old children. Through sustained collaboration with children and educators, the inquiry evolved into a long-term partnership founded on ethical response-ability, reciprocity and embodied encounters. Open-ended research propositions guided the unfolding intra-actions during both fieldwork and analysis. Core insights from this process were translated into the pre-examined artistic component Käännöksiä – Transpositions, an artistic-pedagogical event shaped by the pandemic context and the presence of a nearby construction site. Situated within the field of artistic research, the project draws on a postqualitative research framework and develops emergent and context-specific methods within its arts-pedagogical practice. Artistic research is approached as a process of creative translation across multiple modalities, such as movement, speech, drawing and writing. The concept of assemblage supports the recognition of educational activities and research methods as interconnected practices that resist rigid boundaries and move fluidly between research and artistic pedagogical practices. Analytical processes were conducted through diffractive reading, whereby theories, research materials and practices became entangled in an intra-active process. This approach enabled the emergence of intertwined practices of dancing–teaching–researching through writing–drawing–thinking, which are central to the knowledge re/de/construction in this work. The research introduces dancing-with as an intra-active pedagogical approach to improvisation and proposes a methodological assemblage of Hunting–Gathering with Embodied Listening, fostering holistic, relational listening that challenges conventional educational hierarchies. It further develops dancing–drawing assemblages as multimodal and inclusive pedagogical tools for learning, documentation and choreographic writing through the Storyboard Method. These drawing-based approaches culminate in explorations of the intra-active relationship between drawn line and dance, which have the potential to engage children, materials and theories in exploratory dancing-drawing assemblages. In conclusion, the study advocates integrating improvisation-based, intra-active dance pedagogy as a vital part of both ECEC curricula and practical pedagogical work. By situating dance as a collaborative, relational practice—dance education with children rather than for children—it contributes conceptual and practical tools for cultivating intra-active pedagogies in early childhood contexts and beyond. - Dudeladiduu or whatever you do : A modern folk singer’s journey into finding their own ways of trall
- Kroppslig gitarrundervisning : En kvalitativ studie i att undervisa gitarrspel med fokus på det kroppsliga
- Gender-Inclusive Ecological Transitions in Music Education : Repoliticising the Production of Public Spaces for Musical Heritage
Landscapes: the arts, aesthetics, and education : 41 (Springer, 2026)While sustainability is often framed as an environmental issue, and research on sustainability in music and music education largely focuses on preserving musical ecosystems, this chapter considers sustainability in terms of the social production of public musical spaces, particularly in relation to gender equality. More specifically, it promotes gender inclusive ecological transitions in the musical heritage contexts of contemporary Nepal, and thereby more systemic support towards sustainability in the whole of society. Through an interview case study with indigenous Newa women in the Kathmandu Valley, who continued to make music following their participation in an inclusionary activist intervention, we explore the complex gender politics of music making and the barriers the women face participating in traditionally male-dominated musical spaces. By reframing musical heritage as an evolving and contested political space, as illustrated through the Newa women’s narratives, the chapter calls for critical rethinking to move beyond monolithic traditions, arguing that women’s inclusion in public heritage practices can systematically contribute to sustainability.