Rajaa hakua

 
Hakuohje

Taju

Taju on Taideyliopiston avoin julkaisuarkisto. Arkistoon tallennetaan Taideyliopistossa tuotettua kokotekstiaineistoa kuten väitöksiä, opinnäytetöitä, taiteellista tutkimusta, tieteellisten artikkeleiden rinnakkaistallenteita, julkaisusarjoja, oppimateriaaleja sekä digitoituja nuotteja, äänitteitä ja konserttitallenteita. Osa aineistosta on vapaasti saatavissa (Open Access) ja osa on käytettävissä vain kirjaston Taju-työasemilla. Jotkin aineistot ovat myös käytettävissä Taideyliopiston tunnuksilla.

Kokoelmat

Näytetään 1 - 10 / 10

Viimeksi tallennetut

Marcel Dupré, Roland Barthes ja legaton hurma : Legatoartikulaatio urkurin ilmaisullisena työvälineenä
Vaakanainen, Matti (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, DocMus-tohtorikoulu, 2025)
Opinnäyte (lisensiaatti)
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulussa suorittamaani taiteelliseen lisensiaatintutkintoon sisältyvän tutkielman tehtävänä on selvittää, miten legatoartikulaatio voi toimia urkurin ilmaisullisena työvälineenä. Tutkielmassa tarkastelen ranskalaisen urkurin ja säveltäjän Marcel Duprén (1886–1971) käsitystä legatosoiton tavasta, jota lähestyn tutkimalla Duprén urkukoulussaan Méthode d’Orgue (1927) esittelemiä legatosoiton erilaisia tasoja. Millainen on Duprén täydellinen legato, legato parfait? Legatosoiton kokemusta taustoitan tarkastelemalla kokemustani Johann Sebastian Bachin (1685–1750) urkuteoksen Liebster Jesu, wir sind hier, BWV 731 soittamisesta, ensin saamani koulutuksen viitoittamalla non legato -soiton tavalla ja tämän jälkeen tavoittelemalla Duprén ohjeistamaa legatosoiton tapaa. Miten artikulaation tavan muutos vaikuttaa ilmaisuuni? Tutkielmani filosofisena viitekehyksenä toimii Roland Barthesin (1915–1980) käsite le grain de la voix. Samannimisessä esseessään Barthes kuvailee baritonilaulajien Dietrich Fischer-Dieskau (1925–2012) ja Charles Panzéra (1896–1976) laulutapoja sekä niiden eroja. Barthesin feno- ja genolaulamiseksi nimeämät erilaiset laulamisen tavat siirrän urkujensoiton piiriin ja tarkastelen niitä sekä musiikin kuulijana että soittajana. Feno- ja genosoiton tavat linkittyvät tutkielmassani vaihtelevan legaton erilaisiin ilmenemismuotoihin. Tutkimukseni on taiteellista tutkimusta, jonka tekemisessä hyödynnän ammatillisen opiskelun ja muun taiteellisen toimintani aikana kehittynyttä muusikkouttani. Tutkielmassani yhdistyvät musiikin esittämisen tavan tutkiminen sekä taidefilosofinen, Barthesin kirjoituksista ammentava, pohdiskeleva tutkimusote. Duprén legatosoiton tapaa etsiessäni tärkeimpiä lähteitäni ovat mainittu Duprén urkukoulu sekä Duprén laatima Bach-editio (1938–1941). Tutkimukseni osoittaa, että legato voi olla vaihteleva, jatkuvassa prosessissa oleva ja urkurin intentioita heijasteleva, ilmaisuvoimainen artikulaation tapa. Tutkimukseni tuo myös esiin agogiikan tärkeyden legatoartikulaatioon yhdistyvänä ilmaisullisena keinona. Lisäksi tutkimukseni osoittaa, että Barthesin esittämät ajatukset esittäjän ruumiin läsnäolosta osana soittotapahtumaa on mahdollista niveltää osaksi muusikon kokemuksen tutkimista ja sanallistamista.The aim of this thesis, part of my artistic Licentiate of Music degree at the DocMus Doctoral School of the Sibelius Academy, University of the Arts Helsinki, is to explore how legato articulation can function as an expressive tool for the organist. I examine the French organist and composer Marcel Dupré’s (1886–1971) conception of legato playing, which I approach by studying the different levels of legato presented in his organ method Méthode d’Orgue (1927). What is Dupré’s idea of a perfect legato – legato parfait? To contextualize the experience of legato playing, I reflect on my own experience performing Johann Sebastian Bach’s (1685–1750) organ work Liebster Jesu, wir sind hier, BWV 731. I first approach the piece using the non-legato style according to my training, then contrast this with Dupré’s prescribed method of legato. How does the change in articulation affect my expression? The philosophical framework of the study is Roland Barthes’s (1915–1980) concept le grain de la voix. In his essay of the same name, Barthes compares the singing styles of baritones Dietrich Fischer-Dieskau (1925–2012) and Charles Panzéra (1896–1976), and discusses their differences. I transfer Barthes’s distinction between pheno-song and geno-song to the domain of organ playing and examine them from both a listener’s and performer’s perspective. In my thesis, these two ways of playing, pheno-performance and geno-performance, are linked to the various forms of variable legato. My study is a work of artistic research, in which I draw upon my musicianship developed through professional studies and artistic activity. The study combines an investigation into performance practice with a reflective, art-philosophical approach grounded in Barthes’s writings. Key sources in my search for Dupré’s concept of legato include his aforementioned organ method and his Bach edition (1938–1941). My research demonstrates that legato can be variable, in a constant state of process, and capable of reflecting the organist’s intent as an expressive mode of articulation. The study also highlights the importance of agogics as an expressive means integrated into legato articulation. Furthermore, it shows that Barthes’s ideas about the presence of the performer’s body in performance can be incorporated into the study and articulation of the musician’s lived experience.
Pelimusiikin tekijöiden oppimisstrategiat ja videopelit musiikkialan muokkaajana
Kallio, Aino (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2023-05-08)
Opinnäyte (kandidaatti)
Pelimusiikki on merkittävämpi genre musiikin kentällä kuin musiikkikasvatusjärjestelmä tällä hetkellä antaa ymmärtää. Pelimusiikin säveltämisen opiskelun mahdollisuudet korkeakouluissa ovat edelleen hyvin rajalliset. Tämän tutkimuksen tehtävänä on tarkastella, miten pelimusiikin tekijät ovat oppineet taitonsa alalle valmistavan formaalin koulutuksen ollessa vähäistä sekä miten videopelit muokkaavat musiikkialaa ja musiikkikasvatusta. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Mitä oppimisstrategioita pelimusiikin tekijät ovat käyttäneet ja miksi? 2) Miten videopelit ovat muokanneet musiikkialaa ja millaisia tulevaisuudennäkymiä ne tuovat musiikkikasvatukselle? Pelimusiikkia taustoitetaan sen historian ja ominaisuuksien valossa sekä jatkuvasti lisää kiinnostusta herättävänä tutkimuskohteena. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys nojaa informaalin oppimisen teoriaan sekä Pierre Bourdieun käsitteisiin kenttä, habitus ja pääoma. Tutkimus toteutetaan systemaattisena kirjallisuuskatsauksena. Tutkimustuloksissa selviää, että pelimusiikin tekijät ovat kokeneet informaalit oppimisstrategiat hyödyllisiksi. Musiikkialalle videopelit ovat tuoneet esimerkiksi pelimusiikkiin erikoistuneita kokoonpanoja ja konsertteja sekä laajentaneet käsityksiä musiikin genreistä ja häivyttäneet genrerajoja. Tulokset tarkoittavat musiikkikasvatukselle painetta, mutta myös mahdollisuutta mukautua muuttuvaan alaan. Pelimusiikkiin ja etenkin sen säveltämiseen liittyviä tutkimuksia on julkaistu hyvin vähän ja suurelta osin ne ovat tuoreita, mikä puolestaan kertoo tutkimuksen ajankohtaisuudesta.
Säveltäjäksi pelialalle : Japanilaisten pelimusiikin säveltäjien oppiminen työelämän käytäntöyhteisöissä
Kallio, Aino (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2025-08-25)
Opinnäyte (maisteri)
Tämän laadullisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten japanilaiset pelimusiikin säveltäjät ovat oppineet työssä tarvittavat taitonsa ja miten he edelleen oppivat niitä osana työyhteisöä. Tutkimuskysymykset olivat: 1. Miten japanilaiset pelimusiikin säveltäjät ovat hankkineet musiikillisen ja/tai teknologisen osaamisensa formaaleissa ja informaaleissa oppimisympäristöissä? 2. Miten säveltäjät oppivat työhönsä tarvittavia taitoja osana peliyritysten käytäntöyhteisöjä? Japanilainen pelikulttuuri on ollut käänteentekevä osa kansainvälisen videopelialan kasvua. Tutkimuksen kontekstina toimi japanilainen videopeliala sekä informaali ja formaali oppiminen. Informaalilla oppimisella tarkoitetaan oppilaitosten ulkopuolella tapahtuvaa itseoppimista. Oppimista työyhteisöissä tarkasteltiin Wengerin (1998) käytäntöyhteisöteorian sekä Laven ja Wengerin (1991) oikeutetun perifeerisen osallistumisen käsitteen valossa. Näiden käsitteiden avulla tarkasteltiin sitä, miten peliyrityksessä säveltäjä oppii kokeneemmilta kollegoiltaan ja miten oppiminen edelleen jatkuu osana työyhteisöä. Tutkimusmenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua haastattelua ja aineiston analyysimenetelmänä kontekstiin, käsitteelliseen viitekehykseen ja tutkimustehtävään perustuvaa teemoittelua. Tutkimuksen tuloksista selvisi, että säveltäjät ovat oppineet työhönsä tarvittavia taitoja sekä informaalein (mm. instrumenttitaidot ja musiikkiteknologia) että formaalein (mm. sovittaminen ja hahmotustaidot) menetelmin. Pelimusiikin yrityksissä opitaan yhdessä projekteja toteuttamalla. Ammatissa toimimalla säveltäjät ovat oppineet säveltämään peleihin. Tämä tutkielma tarjoaa musiikkikasvatukselle näkökulmia siihen, miten säveltäjä voi muodostaa ammattitaitonsa eri konteksteissa. Yhteiskunnallisessa merkittävyydessään tutkielma tarjoaa näkökulmia työyhteisöjen oppimiseen yleisemminkin, sekä antaa arvokasta tietoa vain vähän tutkitusta pelimusiikin säveltäjän ammatista.
Kirjeitä ja meritähtiä : näkökulmia performatiiviseen kirjoittamiseen
Porkola, Pilvi (toim.)
Nivel : 22 (Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2025)
Kirja
Kirjeitä ja meritähtiä – näkökulmia performatiiviseen kirjoittamiseen -kokoelman tekstit lähestyvät akateemista kirjoittamista eri tavoin: poeettisesti henkilökohtaisesti ja kokeillen. Performatiivinen kirjoittaminen toimii kehyksenä monenlaisille akateemisille kirjoittamisen tavoille joissa korostuu ajatus kirjoittamisesta tekona ja toimintana. Kirjan taiteilijat ja tutkijat kirjoittavat kirjeitä ja runoja lukevat intohimoisesti tai välimatkoista tietoisina kelluvat meritähtinä vedessä ja nauravat arkistoissa. Kokoelman tekstit tuovat esiin akateemisen kirjoittamisen piirissä tapahtuvia moninaisia luovan kirjoittamisen mahdollisuuksia.
Self-Referencing in the Music of Alfred Schnittke : A Case Study in the Context of the 20th Century
Hosseini, Ali (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2024)
Opinnäyte (maisteri)
A large volume of Alfred Schnittke’s musical output is filled with strategies that reference a style, an era, or other existing pieces of music. To achieve this referential quality, he incorporated allusions and direct quotations. One rather unusual source of his quotations was his own other compositions, namely his film music. While quoting his film music in his concert music however, his compositional process went further than merely creating “collage” works, instead it was a matter of interconnecting them with the main materials of the composition and even building whole movements and pieces based on them. This research aims to delve into Schnittke’s self-referencing of his film music in the contexts of both 20th century western classical music, and his own compositional life and processes. This will be done by using Concerto Grosso No.1 as a quite comprehensive case study of this phenomenon, and contextualizing it by examining 20th century quotation and self-quotation trends, his relationship with the Soviet regime, his viewpoint on “art” and “entertainment” music (film and concert music in this case), the intertextual significance and associations of the references, and the recontextualization of the materials leading him closer to the “universal musical language” he was after. This will help with synthesizing a concise but rather multi-faceted narrative regarding Schnittke’s self-referencing approach, an aspect of his compositions that is more often than not neglected.