(ei) saa katsoa - katse kohti tätä (ujoa) näyttelijää

Abstract

Tässä kirjallisessa opinnäytteessäni pohdin kokemuksiani katsottavana olemisesta näyttelijäntaiteen opintojeni aikana Teatterikorkeakoulussa. Kirjoitan siitä, kuinka ajattelen näyttelijän itsetuntemuksen olevan apuna katseiden edessä pelosta ja häpeästä vapaaseen toimintaan, joka mahdollistaa itselleni tuntemuksen läsnäolosta. Tämän opinnäytetyön näkökulma on ujossa persoonallisuudessa, jonka piirteitä itsessäni tunnistan. Avaan pohdintaani siitä, kuinka yrittämällä ymmärtää tämän persoonallisuuspiirteen toimintatapoja, kykenen tunnistamaan omia tarpeitani ihmisenä ja näyttelijänä, ja siten voin pyrkiä näiden tarpeiden täyttämiseen. Mitä minun (ujo) ruumiini tarvitsee, jotta kykenen toimimaan (ja nauttimaan) katseiden edessä? Aloitan purkamalla ajatustani siitä, kuinka koen näyttelijän siviilielämän ja työelämän väistämättä sotkeutuvan toisiinsa. Tämän vuoksi tahdon itse pyrkiä ymmärtämään omaa siviiliminuuttani mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, sillä se kulkee omine toimintamalleineen, tarpeineen ja historioineen mukanani harjoitustilanteisiin, sekä vääjäämättä myös näyttämölle. Vaikka kuinka toimisin näyttämöllä roolihenkilön suojissa, se kaikki tapahtuu tämän oman ruumiini kautta. Esitän keinoni erotella arkea ja työtä ruumiissani siten, että jaottelen sen kolmeen eri osaan. On arkiminä, harjoitteluminä ja näyttelijäminä. Tämän jaon avuin mahdollistan itselleni toimimisen ujouden kanssa. Kirjoitan siitä, kuinka tunnistan ujouden rinnalla myös herkkyyden piirteitä itsessäni. Avaan sitä, kuinka ujous ja herkkyys juuri minussa ilmenevät, ja kuinka ne ovat vaikuttaneet näyttelijänä kasvamisen prosessiini opintojeni aikana. Pyrin vastaamaan muun muassa kysymyksiin: Haluanko olla muille näkyvä vai näkymätön? Mitä tapahtui, kun tuntui turvallisemmalta olla näkymätön? Mitä tapahtui, kun halusin olla kontrollissa siitä, kuinka minut nähdään? Mitä on olla näkyvä? Avaan pohdintaani siitä, mitä tarkoittaa katseen alle jääminen. Kirjoitan kokemuksestani, kun annoin liikaa valtaa sille, kuinka oletan yhteiskunnan, oman alamme, opettajien ja kanssaopiskelijoiden katseiden minut näkevän, ja siten jäin katseiden alapuolelle. Pohdin sitä, kuinka tämän vuoksi jäin myös oman katseeni alle. Kuinka se, miten minua katsotaan, vaikuttaa siihen, miten minä itseäni katson? Lopussa käännän katseeni sinuun, häneen, teihin. Kirjoitan havahtumisesta siihen, kuinka paljon kykenen saamaan toimijuutta, pelottomuutta esiintymiseeni, kun myös minä voin katsoa ja nähdä. Kohdistamalla katseeni, näkemällä myös itse, en olekaan enää yksin katseen kohteena, vaan myös sinusta, hänestä ja teistä tulee yhtä lailla kohteita. Katseemme ovat yhdenvertaiset, eikä minun tarvitse murskautua sen alle. Käsittelen kokemustani katseen kääntämisestä Veljelleni -näytelmän harjoitus- ja esityskaudella. Kuinka näyttelemäni roolihenkilön Siskon silmät saivat minulle kokemuksen rohkeudesta ja vapaudesta, nautinnostakin näyttämöllä. Avaan myös kokemusta laulamisesta katseiden edessä. Kirjoitan siitä, kuinka laulaessani toisen/toisten katseen kohtaaminen on mahdollistanut minulle rauhan ja siitä seuranneen nautinnon tuntemuksen tilanteessa, jota niin usein kuollakseni pelkään. Pohdin sitä, onko minun esiintyessäni aina pyrittävä nautintoon, vai voiko kyse ollakin vain rauhan tunnusta? Synnyttääkö rauha nautintoa?